maanantai 1. elokuuta 2016

Luovaa välitilaa tarvitaan

Pippa Jämsén
Tanssitieteen maisteri, tanssipedagogi


”Täällä on niin avaraa”, huokaa rollaattoriin nojaava vanha rouva. Olimme hetkeä aiemmin kuunnelleet lintujen laulua hoivakodin nurkkauksessa, tilassa, jossa ei tavallisesti ole ”mitään”.

Miten minä päädyin muistisairaiden hoivakotiin? Osallistuin Kansallisteatterin ja Teatterikorkeakoulun yleisökontaktikurssille, jossa järjestettiin taidetyöpajoja erilaissa suljetuissa yhteisöissä. Omaan kolmen hengen työryhmääni kuuluivat lisäkseni näyttelijäntaiteen ja dramaturgian opiskelija. 

Tulimme hoivakodin ulkopuolelta. Emme olleet asukkaita, emme hoitajia emmekä omaisia. Emme tulleet hoitamaan, emme kuntouttamaan. Hoivakodin taidehetkissä olimme rakenteiden välissä, taiteen ja hoivatyön välissä sekä taiteilijan ja pedagogin työkuvan välissä. Samalla työmme loi hoivakotiin eräänlaisen luovan välitilan, rajapinnan, kahden maailman väliin syntyvän ei-kenenkään-maan.

Rakensimme työpajat tilallisuuden ja aistien varaan. Työpajoissa muutimme suljetun hoivalaitoksen tilallisuutta fyysisesti väreillä ja materiaaleilla, äänellä, tuoksuilla, tilasta poikkeavalla kehollisuudella ja sosiaalisella vuorovaikutuksella. Havun oksat ja luontoäänet, lintujen laulu ja veden solina, lennättivät ajatukset pois hoivakodin käytävältä. Äänimaailma, elävä musiikki, kitaransoitto ja laulu sekä tanssi ja liike maalasivat esille uuden maiseman. Teemoja olivat esimerkiksi meripäivä (visuaalisuus ja kuuloaisti), väritanssipäivä (näköaisti ja liike), metsäpäivä (hajuaisti) ja karhupäivä (tuntoaisti ja kosketus). Karhupuku toi mukaan leikin, huumorin ja teatterin elementit. Siitä tuli yksi työpajojen hiteistä.

Tila oli erilainen, muuttui joka päivä, vaikka se oli koko ajan sama käytävän nurkkaus. Suurta lavastusta tai rekvisiittaa ei tarvittu. Jo sosiaalisen vuorovaikutuksen muutos, kosketus ja se, mistä ja miten puhutaan, muuttivat tilaa.

Miksi tilalla on merkitystä? Muistisairauteen liittyy usein tilaan liittyvää ahdistusta ja levottomuutta. Ovet ovat lukossa, on portteja ja paikkoja, joihin asukkaat eivät pääse. Tila voi tuntua oudolta ja vieraalta, ei-kodilta. Oma mummini itki hoivakodissa, miksi olen tänne vankilaan joutunut, mitä pahaa olen tehnyt.

Kokemukseni mukaan tilasensitiivisellä taidepedagogiikalla on mahdollisuuksia erilaisten fyysisten tilojen aiheuttamien kehontilojen purkamiseen ja uudelleen järjestäytymiseen. Työpajoissa näimme monia muutoksia osallistujissa. Esimerkiksi nyt-hetki saattoi kirkastua, ihminen rauhoittui ja Aleksis Kiven Metsän pojan säkeet nousivat mieleen.  

Työpajajakson jälkeen valmistimme kokemamme pohjalta Talviuni-näytelmän, joka sai ensi-iltansa samaisessa hoivakodissa. Vastaanotto oli hyvin lämmin, liikuttunut ja liikuttava. Kiersimme esiintymässä myös muualla, esimerkiksi lastensuojelulaitoksessa ja vankilassa. Myös siellä esityksellä oli voima muuttaa suljetun laitoksen tila hetkeksi toiseksi maailmaksi. Tämän perusteella voidaan sanoa, että taidepedagogista toimintaa on mahdollista ja tarpeellista laajentaa erilaisiin moniulotteisiin tiloihin ja työympäristöihin.

Kirjoitus perustuu Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun maisteritutkinnon kirjalliseen opinnäytetyöhön keväällä 2016. 
Kuva: Laura Malmivaara

Ihminen ihmiselle

Mari Tuomainen
johtaja
Kehittämiskeskus Tyynelä


”Aina me kuitenkin toisiamme tarvitsemme” lausui kollega, kun ihmettelin tätä valtakunnassa pinnalla olevaa sote- ja maakuntauudistuskeskustelua.

Kollegan lausuma ajatus on ollut mielessäni myös laajemmin sosiaalialan työtä pohtiessani. Mietimme työyhteisössä, mitäs kaikkea sitä ympärillä tapahtuukaan. Meneillään on muutoksia aikuissosiaalityössä, sote-sopan keitossa ja ehkäisevän päihdetyön alueella, alkoholi- ja tupakkalainsäädännössä. Muutosta tulee rahapeliyhtiöiden toimintaan, Hallituksen kärkihankkeet muutoksia ja mitähän vielä. On siinä monta muutosta. Tuossa meidänkin keskustelussamme menivät iloisesti sekaisin kaikki asiat, jotka tavalla jos toisellakin vaikuttavat meidän molempien arkeen. Mutta miten, sitä emme vielä tiedä.

Ja siinä samalla kuin me, ammattilaiset, mietimme, kuinka meidän käy, pohdimme myös sitä, kuinka meidän asiakkaiden käy. Kohtaamamme asiakkaat ovat samoja kuin ennen, he pohtivat omia arkisia asioitaan elämässään ja toimintaympäristössään.

Kuinka muistaisimme miettiä ja puolustaa sitä yksinäistä, syrjässä olevaa Maijaa tai Mattia, joka ei ole aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä, kärsii yksinäisyydestä, ei omaa suuria tuloja hankkiakseen kaikkia palvelutarjottimella olevia palveluja, saatikka että saisi ne palvelut lähelle kotia tai jopa kotiin saakka. Ja sähköistenkin palvelujen käytön kanssa on vähän niin ja näin. Kuinka voisimme tarjota Maijalle tai Matille turvaa omaan asuntoon, niihin tuttuihin ympäristöihin ja niiden asioiden äärelle, jotka ovat heille tärkeitä. Kuinka ymmärtäisimme ja osaisimme toimia asiakkaiden hyväksi.

Vaatii suurta keskittymistä ja energiaa, kun sosiaalialan ammattilaisena yrittää samaan aikaan kasvattaa itseymmärrystä, ymmärtää organisaatioiden muutosta, miettiä tulevaisuutta, laittaa asioita lain vaatimiin ruotuihin ja kohdata apua tarvitseva asiakas, jonka ymmärrystä pitäisi myös lisätä. Toivon, että kaiken näiden haasteiden keskellä asiakkaiden kohtaaminen ei kärsisi, vaan kasvaisi entisestään.

Jos me, sosiaalialan ammattilaiset, jätämme huomioimatta asiakkaiden äänen, on se vaarassa jäädä tyystin unholaan. Saatamme olla jopa niitä ainokaisia ihmisiä, jotka kohtaavat heikommassa asemassa olevan ihmisen. Joten nouskoon asiakas kunniaan näiden muutosten aikana. Sillä mikäli kuulemme, kohtaamme ja palvelemme asiakasta, saamme voimia suurempiin muutoksiin, joihin emme itse pysty vaikuttamaan. Näin saisimme yhdessä ymmärrystä kohdata tulevaisuuden luottavaisin mielin.

Kyllä se myös tulevaisuudessa on niin, että ”Aina me kuitenkin toisiamme tarvitsemme”.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Sote-uudistus tarvitsee myös maaseutuvaikutusten arviointia


Mari Kattilakoski
erityisasiantuntija

Maaseutupolitiikan Elämänlaatuverkosto 
Hallitus julkisti kesäkuun lopulla sote-uudistuksen alustavat lakiluonnokset. Myös uudistuksen vaikutuksia palvelujen käyttäjiin, henkilöstöön, kunta- ja valtiontalouteen ja viranomaisten välisiin suhteisiin on arvioitu.
Sote-uudistuksen valmistelu kaipaa myös maaseutuvaikutusten arviointia. Tähän tarpeeseen vastasi osaltaan maaseutupolitiikan Elämänlaatuverkoston kesäkuussa järjestämä työpaja, johon osallistui reilu parikymmentä henkilöä muun muassa ministeriöistä, tutkimuslaitoksista ja kunnista. Työpajassa käytiin keskustelua sote-uudistuksen maaseutuvaikutuksista erityisesti maakunnille siirtyvän järjestämisvastuun, valinnanvapauden ja päivystysuudistuksen osalta.  Varsinaiset sote-uudistuksen lakiluonnokset ilmestyivät tosin vasta työpajan jälkeen.
Keskusteluissa järjestämisvastuun siirtymisestä maakunnille painotettiin maakuntien vastuuta huolehtia sote-tavoitteiden toteutumisesta myös maaseutualueilla.
Keskeisenä elementtinä sote-uudistuksen läpiviemisessä nähtiin tieto. Maakunnissa tarvitaan yhä kohdennetumpaa ja paikkaperustaisempaa tietoa palvelujen tarpeesta suuntaamaan palvelujen järjestämistä. Keskeiseksi nousee niin ikään palveluohjaus - asiakkaiden ohjaus tarvittavien palvelujen luo monimutkaistuvassa palveluviidakossa. Vastuu kokonaisvaltaisesta hoidosta ja saumattomista palveluketjuista on maakunnilla. 
Valinnanvapauden aito toteutuminen maaseutualueilla herättää huolta ja epäilyä. Monituottajuusmallin toteutuminen myös maaseudulla edellyttää mahdollistavaa valinnanvapausmallia - joustoa niin palvelujen valintaan kuin palvelujen tuotantoon markkinoiltaan ohuilla maaseutualueilla.
Palveluseteli ja henkilökohtainen budjetti nähdään keinoina edistää valinnanvapautta ja pienten paikallisten palveluntuottajien pääsyä palvelumarkkinoille. Myös monialayrittäjyys ja eri toimijoita yhteen kokoavat palvelukeskukset täydentäisivät maaseudun palvelutuotantoa. Ne myös avaisivat muutoin markkinoiltaan ohuilla maaseutualueilla yrittäjyysmahdollisuuksia esimerkiksi ennaltaehkäisevien palvelujen ja sote-palvelujen yhdistämisen kautta.
Kaiken kaikkiaan valinnanvapaus maaseudulla tarvitsee toteutuakseen paitsi paikallisen kilpailutusosaamisen vahvistamista, myös paikallisten erityispiirteiden ja paikallisesti eriytyvien palvelutarpeiden tuntemusta.
Niin päivystysuudistuksen kuin laajemminkin sote-palveluja koskevien uudistusten ongelmana on palvelujen saavutettavuuden tarkastelu keskiarvojen kautta. Maaseudun erityispiirteet katoavat helposti tilastollisiin keskiarvoihin, jolloin todellista kuvaa sote-palvelujen tilasta ja saavutettavuudesta ei saada. Mikäli vaativin ympärivuorokautinen päivystys kootaan 12 sairaalaan hallituksen esityksen mukaisesti, on matka-aika lähimpään laajaan päivystysyksikön sairaalaan puolella suomalaisista alle 30 minuuttia ja 80 prosentilla alle 50 minuuttia.
Mutta keitä ovat väestöstä ne 20 %, joiden matka-aika olisi yli 50 min? Tilastollisten keskiarvojen sijaan palvelujen saavutettavuutta tulisi selvittää vaihteluvälien kautta - keihin ja minne vaihteluvälin maksimi kohdentuu.
Kaiken kaikkiaan sote-uudistuksesta käytävä keskustelu ja arviointi kaipaavat myös maaseutuvaikutusten arviointia.
MaaseutupolitiikanElämänlaatuverkosto 

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Kaislikossa suhisee – sote-kesän 2016 mietteitä


Saara Pesonen
ISO ry hallituksen vpj
perusturvajohtaja/tulosaluejohtaja
Savonlinnan kaupunki/Itä-Savon sairaanhoitopiiri


Sosiaali- ja terveyspalvelut koskettavat meitä kaikkia jossain elämänvaiheessa – vähintäänkin aivan elämän alussa ja ihan lopussa. Usein palveluja tarvitaan myös siinä välissä enemmän tai vähemmän odottamatta. Näissä tilanteissa ihminen on monesti hauraimmillaan ja haavoittuvimmillaan.  Sen vuoksi ei olekaan yhdentekevää, minkälaista sosiaali- ja terveysalan tulevaisuutta rakennetaan.
Valinnanvapaus ja maakuntahallinto ovat oletettavasti nyt niitä olennaisia demokratiaan kuuluvia poliittisia linjauksia, joitten kanssa sote-alalla elettäneen tulevat vuosikymmenet. Alivaltiosihteeri ja sote-uudistuksen projektinjohtaja Tuomas Pöysti totesi taannoin haastattelussa, että aivan kaikki kuntajohtajatkaan eivät vielä ymmärrä sitä, että kunnilla ei kohta ole varsinaista roolia sote-palveluiden tuotannossa.
Lomakauden jälkeen toimijat teroittavat kyniään ja antavat lausuntonsa uusista lakiesityksistä ja linjauksista. Sen jälkeen asiat etenevät ajallaan eduskunnan käsittelyyn.
Minäkin, kohta jo sote-veteraani, odotan sitä maailmaa, jossa kustannustehokkaat palvelut ovat sujuvuudessa vertaansa vailla.  Ja aikaa, jolloin jokainen palvelua tarvitseva saa sen, minkä kohtuudella tarvitsee. Että asiakkaalle ja potilaalle sanotaan ystävällisesti päivää ja kysytään, kuinka voin palvella. Ja että vielä palvelun tai hoidon tarjoamisen jälkeen soitetaan perään ja kysytään, kuinka voit. Ja että palvelua ei tarvitse odottaa kuukausia, jos tarve hyvinkin olisi ihan nyt saman tien. Ja että elämä voisi jatkua mahdollisimman kitkattomasti. Ja byrokraattinen järjestelmä olisi muisto vain.
Tähän suuntaan yksityinen sektori on kirittänyt julkisia palveluita jo hyvän tovin. Tähän asti julkinen toimija on kuitenkin ollut niin sanotusti niskan päällä, kun sillä ovat taskussaan kiistaton valta, vastuu ja rahat. Tähän tulee muutos, ja käänne on jo tapahtunut. Sote-kentällä käy kova kuhina juuri nyt, kuunnelkaa vaikka. Ketterimmät ovat todennäköisesti jo jossain muualla kuin kuntien virastoissa.   
Olen tulevaisuuden uskolla kyllästetty. Kysyn silti, muistetaanko tässä kehityksen tiimellyksessä nekin olennot, joiden elämä ei mene niin kuin Strömsössä – luovasti ja siistin suunnitellusti? Onko sosiaalialan kokenut ja viisas väki tuonut – ja saanut tuoda – asiantuntemuksellaan ja tietämyksellään esille ne karikot, joita edessä saattaa kaikesta hyvästä ja jopa kansalaisen valinnanvapaudesta huolimatta olla?  Jos ei, niin nyt lienee korkea aika olla äänessä.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Sataprosenttinen taide-elämys Tanskassa

Tarja Kauppila:


Viime kesänä tie vei Kööpenhaminaan. Keskellä kaunista lomapäivää pistäydyimme valokuvaaja Maja Nydal Eriksenin näyttelyyn. Hätkähtäen seisahduin tutkailemaan dramaattista kuvaa, jossa nuori mies istui köysi kaulassaan. ”Päänsärky ja niskakivut ovat osa päivittäistä elämääni seurauksena liikenneonnettomuudesta, johon jouduin vuonna 2010 ja joka piti minut kahlittuna vuoteeseen vuoden ajan. Oli kamalaa maata ja ajatella, että kaikki unelmani eivät tulisi koskaan toteutumaan.”
Nuori mies kertoi kuvatekstissä koskettavasti, millainen olemassaolon taistelu oli tullut käydyksi, jotta voi säilyttää itsekunnioituksensa. Kuinka hän nyt jälkeenpäin katsoi ylipäätään vaikeasta tilanteesta selviytymistään sittenkin menestystarinana, jossa läheiset ja ystävät olivat tulleet tukemaan hänen voimakasta haluaan jäädä henkiin. Nykypäivässä nuori mies koki vaikeaksi hyväksyä arkielämän rajoitteet: kipu on pysyvä seuralainen. Nieleskelin kyyneleitä, tämä kaveri on vanhemman poikani ikätoveri.
Kiersin salia ja tutustuin toinen toistaan kiehtovampiin kohtaloihin. Kyseessä oli näyttely nimeltään ”100% COPENHAGEN”, jossa valokuvin ja tekstein läpivalaistiin sadan kööpenhaminalaisen ihmisen elämää. Kööpenhaminan identiteettiä haettiin näkyville tilastollisten analyysien takaa: keitä ovat inhimilliset ihmiset, kasvot kaupungin väestön tilastotietojen takana.
Valokuvissa esitellyt henkilöt edustivat nykyisiä kööpenhaminalaisia, joita oli kutsuttu mukaan kuuden eri muuttujan perusteella: sukupuoli, ikä, etninen tausta, sosioekonominen asema, perheasema ja asuinpaikka. Jokainen heistä astuu esille joukosta ja tilastoista yksilöllisillä ja henkilökohtaisilla tarinoillaan. Kutakin oli haastettu kuvailemaan, kuinka he omasta mielestään erottuivat joukosta. Joukosta voi erottua vaikka korostamalla tabuinakin pidettyjä asioita, kuten alkoholismia, anoreksiaa, masennusta, vanhuutta, prostituutiota, ylipainoisuutta, lapsettomuutta ja niin edelleen.
Yksi projektiin osallistuneista naisista, Sofia, totesi näyttelyn esitteessä osuvasti, että kuinka ollakaan, samaan aikaan, kun olemme erityisen erilaisia, olemme myös samanlaisia. Hänen mielestään tämä projekti on yksi cityterapian muoto. Se kokoaa yhteen samassa kaupungissa, mutta sittenkin erilaisissa todellisuuksissa eläviä ihmisiä.
Tällainen näyttely tekisi hyvää minkä tahansa kaupungin asukkaiden arjessa – muuallakin kuin Kööpenhaminan kaupungintalolla.
Näyttelyn kuvat löytyvät tästä linkistä

Asiakastieto luontevasti järjestykseen

Tarja Kauppila:


Vihdoinkin saatavilla! En tarkoita Anneli Kivelän uusinta Katajamäki-sarjan romaania vaan jotakin ihan muuta. Sosiaalihuollon valtakunnalliset tietojärjestelmäpalvelut ja määrämuotoinen kirjaaminen toteutetaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Kansa-hankkeessa, jonka suunnitelma vuosille 2016−2020 julkistettiin hiljattain. Hyvä THL ja asiantuntijakumppanit!
Valtakunnallisiin tietojärjestelmäpalveluihin liittyminen edellyttää monia konkreettisia toimenpiteitä ja voimavarojen varaamista myös liittyviltä organisaatioilta. Osa toimenpiteistä on liittymistä edeltäviä ja ennakoivia.
Määrämuotoisen kirjaamisen käyttöönotto on yksi organisaatioiden tehtävä - osa sosiaalihuollon asiakasasiakirjalain toimeenpanoa - jota THL ja sosiaali- ja terveysministeriö tukevat.  Organisaatioiden tulee kouluttaa henkilöstönsä lain mukaiseen toimintaan sekä huolehtia toimintaan siirtymisestä ja muutosten toteuttamisesta tietojärjestelmiin.
Myös sosiaalialan osaamiskeskukset ovat tulleet alueilla avuksi: koko maassa Kansa-koulu -hanke kokoaa työntekijöitä kirjaamisvalmennukseen. Kirjaamisvalmentajat huolehtivat jatkossa kukin omissa organisaatioissaan kirjaamisen kouluttamisesta.
Organisaatioilta tullaan edellyttämään sellaisen asiakastietojärjestelmän käyttöä, joka toteuttaa Kanta-palveluiden liittymisvaatimukset. Ne joko toteutetaan nykyjärjestelmiin tai hankitaan uusi, vaatimukset täyttävä järjestelmä. Päävastuu hankinnasta on sosiaalipalveluista vastaavalla toimijalla.
”Olisi luontevaa, että järjestelmien hankinta tai uusinta tapahtuisi alueellisesti uusien rakenteiden mukaisesti. Ihanteellisessa tilanteessa uudet organisaatiot voisivat ottaa käyttöönsä uudet toimintatavat ja Kanta-yhteensopivat tietojärjestelmät, kun palvelujärjestelmäkenttä uusiutuu.”
Näin kirjoitetaan Kansa-toimeenpanosuunnitelmassa.  Ajatus näyttää loogiselta, ymmärrettävältä ja hyväksyttävältä. Mutta tarkkaan ottaen, mikä olisi tässä yhteydessä luontevaa?
Tätä kirjoitettaessa sote-järjestämislain esitystä vasta odotetaan julkistettavaksi. Muutamissa maamme maakunnissa toimitaan jo laajasti kunnat sote-palvelutuotantoon kokoavana kuntayhtymänä. Sieltä löytyy jo kokemusta, miten järjestelmät ovat taipuneet yksittäisten kuntien asennosta uusiin yhteisiin toimintoihin. Useimmissa maakunnissa ollaan vielä lähtökuopissa siinä, miten uutta yhteistyötä muotoillaan sote-palvelupaketeiksi ja miten sosiaalipalvelujen asiakastieto saadaan käytännössä toiminnan tueksi.
Uudistamista on edessä paljon. On myös vaiheita, joita ei jokaisen organisaation kannata yksinään käydä. Hallittu pilotointi sekä vahvistaa osaamista että varmistaa asianmukaista ennakointia ja kustannusvaikuttavaa yhteistoimintaa. On myös hyvä olla hereillä siinä, että kaikki uusi ei uuvuta henkilöstöä, jonka on käytännössä huolehdittava palvelutuotannon sujuvuudesta myös muutosvaiheissa.
Pilotoinnissa sosiaalialan osaamiskeskukset tarjoavat luontevasti kumppanuuttaan - niin maakunnissa kuin yhteistyöalueillakin. Kyllä tämä meiltä yhdessä luonnistaa, kokemusta on!
Linkkejä lisätietoihin:

tiistai 24. toukokuuta 2016

Ikäosaamista talouskriisin varjossa Kreikassa


Liisa Suhonen,yliopettaja
Karelia-ammattikorkeakoulu
Kuulemme lähes päivittäin Kreikan velkakriisistä. Valitettavan harvoin kerrotaan, mitä tuo ylätason poliittinen puhe tarkoittaa tavallisille kreikkalaisille. Teimme toukokuun alussa Karelia-amk:n Ikäosaamisen YAMK-opiskelijoiden kanssa opintomatkan Kreikkaan tarkoituksenamme tutustua ikäihmisten palveluihin. Pääsimme vierailemaan kolmessa erilaisessa yksikössä.  
Yksityisessä hoitokodissa Ev Zinissa, on 215 hoitopaikkaa, mutta asukkaita vain 60, suurin osa  muistisairaita. Asukkaat maksavat 948 €/kk, mikä sisältää kuusi ruokailua päivässä, lääkkeet, hoidon jne., Hoitokoti on entinen hotelli hienolla paikalla meren rannalla, mutta hotellimainen ja steriilin oloinen, eikä monellakaan ikäihmisellä ole varaa tällaiseen asumiseen.
Säätiön omistamassa hoitokodissa, ”Eleimon" Girokomio Athinonin yhdeksästä rakennuksesta oli käytössä vain kolme. Vuonna 2010 asukkaita oli 400, vapaaehtoisia ja työntekijöitä yhteensä 280. Nyt  asukkaita on  enää 135 ja työntekijöitä 95. Kuolleiden tilalle ei ole varaa ottaa uusia asukkaita. Tosin vielä viime aikoinakin on muutamia perheettömiä vanhuksia poimittu Ateenan kaduilta. Kodittomien, kadulla asuvien ihmisten määrä kuuluu lisääntyneen hälyttävästi.
Keskuksen koko toiminta perustuu lahjoituksiin ja vapaaehtoistyöhön. Työntekijät nostavat vain noin puolet palkastaan (150–400 €/kk) ja osa tekee työtä täysin palkatta. Sosionomit organisoivat vapaaehtoistoimintaa. Keskus haluaa tarjota kodin ja perheyhteisön asukkaille, joilla ei ole omaa perhettä. Nykyiset asukkaat on tarkoitus hoitaa hautaan saakka. Kaikesta toiminnasta välittyi suunnaton lämpö, yhteisöllisyys, välittäminen ja ihmisten kunnioitus.  
Tutustuimme myös Rafinan kaupungin (asukkaita noin 22 000) ylläpitämään päivätoimintakeskus, KAPIin. Tällaisia kunnallisia keskuksia on kaikissa suuremmissa asutuskeskuksissa. Tarkoitus on ehkäistä eläkkeelle jäävien syrjäytymistä, tarjota aktiviteettejä ja osallistumismahdollisuuksia. Jäsenmaksun (6 €/vuosi) maksettuaan voi osallistua keskuksen matkoille, retkille tai muihin toimintoihin, kuten voimisteluun, maalaukseen, käsitöihin, tansseihin, juhliin. Sinne voi myös vain poiketa tapaamaan ihmisiä kahvin tai teen merkeissä. Kävijöitä on päivittäin noin 40.
Keskuksesta järjestetään myös ruoka-apua ja ilmaista kotihoitoa taloudellisissa vaikeuksissa oleville ikääntyneille. Kreikassa on kauppojen kassojen yhteydessä paikkoja, jonne ihmiset voivat tehdä ruokaostoksia jaettavaksi köyhille. KAPI-keskuksessa kaupoista saatu ruoka lajitellaan ja toimitetaan ahdingossa eläviin talouksiin.
Matkalla saimme ymmärrystä tavallisten ihmisten elämään Kreikassa. Päällimmäiseksi jäivät huomiot ihmisten vieraanvaraisuudesta, lämminhenkisyydestä ja yrittämishalusta. Taloudellinen ahdinko on lisännyt kansalaisten yhteisöllisyyttä ja vastuunkantoa toisistaan, perhesiteet ovat entisestään vahvistuneet. Myös perheettömistä yritetään huolehtia. Puhuttelevia olivat kokemukset vapaaehtoisuudesta, perhekeskeisyydestä ja yhteisöllisyydestä sekä hoitokotien henkilökunnan kunnioittavasta, huomioivasta asenteesta ikäihmisiä kohtaan.