torstai 16. helmikuuta 2017

Erittäin julkinen agentti

Anne Frimodig
Pohjois-Karjalan LAPE-muutosagentti

Esikuvani James Bond 007 lienee suuri sankari monelle meistä ja onneksi pääasiassa hyvässä. Agentin slogan ”lupa tappaa” muuttuu kuitenkin sanonnaksi ”lupa kehittää”. Tuttu juttu Siun sotesta ja sopii myös lapsi- ja perhepalvelujen valtakunnalliseen kehittämistyöhön.

Viime vuosi oli yhtä haipakkaa. Kevättalven 2016 palvelupakettityöryhmän vetovastuusta siirryin valmistelemaan lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmaan liittyvää hankehakemusta.

Valtakunnallinen valmistelutyön vaatimukset olivat monelle yllätys. Ei yllättänyt pelkästään se, että hakemuksen valmisteluprosessi oli välillä epäselvä kiireisen aikataulun ja monitoimijaisen kokonaisuuden vuoksi. Eikä pelkästään se, että oli tehtävä päätöksiä isoista palvelukokonaisuuksista tilanteessa, jossa Siun soten kuntayhtymän organisaatiorakenne oli vielä muotoutumassa.

Tapaamisiin mentiin eri välinein James Bond -tyyliin – autolla, polkupyörällä ja lopulta juosten – ja kaikkiin ennätettiin. Kerran kiirehtiessäni polkupyörällä kokoukseen, tuli elävästi mieleeni erään hiihtäjälegendan sanonta ”perkele, havuja”: Jämsénin Arja soittaa. Pidin toisella kädellä kiinni tangosta ja toisella kädellä taiteilin puhelimen taskusta. Ja samalla tein ajoneuvorikkeen. Ehkä lieventävänä asianhaarana olisi katsottu se, ettei pyöräni vauhti voinut olla kovin suuri, sillä pelkillä vanteilla ei pääse edes kovaa. Kiire on, eikä pumpata ennätä! huusin luuriin. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Hakemus saatiin aikataulussa maaliin.

Mikä sitten tulevaisuudessa muuttuu? Ensisijainen muutos on lapsen edun ja vanhemmuuden tuen vahvistuminen sekä palvelujen painopisteen siirtäminen korjaavasta ennaltaehkäisevän ja varhaisen tuen suuntaan. Se, mitä nyt tavoitellaan, ei synny hetkessä eikä sitä tee kukaan yksin. Mukaan tähän työhön tarvitaan eri sektoreita edustava laaja-alainen toimijajoukko ja paljon yhteistä näkemystä siitä, mitä kukin meistä voi lasten ja perheiden hyvinvoinnin eteen tehdä.

Vaikka julkisuudessa puhutaan LAPE-hankkeesta, voisi jatkossa puhua pikemminkin LAPE-ohjelmasta. Ohjelma antaa käsitteenä paremmin kuvaan siitä, että tulevaisuudessa ne toimenpiteet ja muutokset, joita 19 maakunnan alueella tehdään integraation varmistamiseksi, juurrutetaan myös pysyviksi.

Kaksi tiivistä toimintavuotta ei vielä kuitenkaan takaa sitä, että vuoden 2019 alussa kaikki olisi selvää ja seesteistä. Nämä kaksi vuotta ovat kehittämiselle kuitenkin otollista aikaa. Nyt luodaan kehittämisen maaperää tuleville vuosille, tutustutaan ja tuskaillaan yhdessä ja luvan kanssa. Yhteiskehittämisen ohella vakaa tavoite on saada aikaiseksi myös konkreettista ja pikaista muutosta niillä palvelualueilla, jossa tarve on nyt suurin.

Se, mitä tulevaisuudelta toivon, on se, että löydämme nopeasti yhteisen lapsikäsityksen ja yhteisen hiilen, johon puhaltaa – ilman että se koskaan täysin sammuu.


LAPE-muutosohjelmasta STM:n verkkosivuilla 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Asuminen ja koti ovat elämisen perustarpeita


Tuula Kiviniemi
Pohjois-Karjalan muutosagentti, I&O-kärkihanke 
 
Meitä oli tammikuussa viisitoista I&O -kärkihankkeen muutosagenttia opintomatkalla Hollannissa. Tutustuimme hollantilaiseen ikäihmisten palvelujärjestelmään, josta on meilläkin ollut paljon puhetta.
 Vierailimme vanhainkodeissa, hoivakodeissa, perhekodeissa ja erilaisissa asumispalveluyksiköissä. Olipa mukana yksi sairaalakin sekä mielenterveyspotilaiden kuntoutusyksikkö. Kuulimme myös paikallisista kotihoitojärjestelyistä. Havainnoimme sikäläisiä elinympäristöratkaisuja ja rakennusarkkitehtuuria. Toimintaideologia oli monissa kohteissa kiinnostava. Viehätyimme erityisesti aistien käytöstä arjessa. Huomiota kiinnitettiin kuulemiseen ja kuuntelemiseen, maistelemiseen ja haistelemiseen, koskettamiseen ja näkemiseen. Tärkeää oli tehdä yhdessä, osallistua ja osallistaa.
 Boswjik ja Hogeway olivat itselleni kaikkein positiivisimmat ja mieleenpainuvimmat vierailukohteet. Molemmat ovat muistisairautta sairastavien asumisyhteisöjä. Yhteisöt ja lähiympäristöt on rakennettu kyläyhteisöiksi, joissa asukkaat voivat liikkua vapaasti ja turvallisesti. Kylässä heidän käytössään on erilaisia arjen palveluita, muun muassa kampaamo, kauppa, teatteri, ravintola ja baari.  Boswjikissa ja Hogewayssa eletään siis ihan normaalia peruselämää. Lisäksi kylissä on monenlaista vapaaehtoistoimintaa. Vapaaehtoisvoimin toimii muun muassa 30–40 kerhoa. Tällaisia kokonaisuuksia meiltä Suomesta vielä puuttuu. Monisukupolvikorttelien ideat antavat ehkä viitteitä siihen suuntaan.
 Asuminen on kiinteä osa elinympäristöjen kokonaisarkkitehtuuria. Tämä todetaan myös ympäristöministeriön Ikääntyneiden asumisenkehittämisohjelmassa 2013–2017.  Ohjelman väliraportti helmikuulta 2016 suosittelee panostamaan oman asumisen ennakointiin ja varautumiseen sekä yhteisöllisyyden kehittämiseen iäkkäiden asumisessa. Tärkeää on myös edistää asuinalueiden esteettömyyttä. Siihen tuovat ratkaisuja muun muassa vanhoihin taloihin asennetut hissit. Ja yleisellä tasolla pitäisi myös herättää julkista keskustelua iäkkäiden asumisen kehittämistarpeista.
Miten me itse kukin ennakoimme tulevaisuutta ja varaudumme uusiin asumisratkaisuihin? AVOT -hankkeessa Pohjois-Karjalassa edistetään ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistetaan kaikenikäisten omais- ja perhehoitoa Tämä tarkoittaa arjen turvallisuutta ja mielekkyyttä – normaalia omannäköistä elämää. Asumisratkaisut ovat tässä tärkeä teema.
 Jokaisella meistä on kodista omat kokemus-, mieli- ja muistikuvamme. On syntymäkoti, lapsuudenkoti, opiskelijakämppä ja oman perheen koti. Sitten tulevat ehkä yhteisökoti, vanhainkoti, ryhmäkoti, palvelukoti tai hoivakoti. Kodit muuttuvat elämän mukaan. Asumisen perustarve säilyy kuitenkin läpi elämän. Miten minä päätän omasta asumisestani – vai päättääkö siitä joku toinen?

Ymmärtämättömistä vanhemmista perheiden tukemiseen

Marketta Kolari
YTM, työnohjaaja
eläkkeellä Kuopion kaupungin lastensuojelupäällikön virasta


Olen saanut olla mukana lastensuojelutyössä melkein 40 vuotta. Aloitin väliaikaisena lastenhuollon tarkkailijana vuonna 1977.
Silloin voimassa oli vuoden 1936 lastensuojelulaki. Huostaanottoon tuli ryhtyä, jos lapsen ”vanhemmat ovat kuolleet tai hylänneet lapsen” tai ”vanhemmat sairauden, ymmärtämättömyyden, juoppouden tai muiden sellaisten syiden tai olosuhteiden takia eivät anna lapselle tarpeellista hoitoa ja kasvatusta eikä siitä muutenkaan ole pidetty huolta”. Laki oli oirekeskeinen ja painottui korjaavaan työhön. Siitä huolimatta jo 1970-luvun lopulla tärkeäksi nousivat lapsen kasvuoloihin vaikuttaminen ja perhe- ja yksilökohtainen huolto.
Tämän päivän lastensuojelun tavoitteet ja tehtävät kirjattiin vuoden 1983 lastensuojelulakiin, jota ajantasaistettiin vuonna 2008. Nyt korostettiin ongelmien rakenteellista ehkäisyä. Alueellisia sosiaaliasemia perustettiin ja yhdessä tekeminen oli arvossaan. Huomiota kiinnitettiin lasten kasvuoloihin, ehkäisevään työhön ja avohuoltoon. Lapsen etu tuli keskeiseksi periaatteeksi ja lapsen tarpeita alettiin arvioida. Lasten ja vanhempien oikeusturva vahvistui.
Kasvun ja kehittämisen vuosikymmenellä, 1980-luvulla, kotipalvelu ja tehostettu perhetyö tukivat perheiden omatoimista suoriutumista ja lasten kasvatusta. Henkilöstöä rekrytoitiin lisää ja perheissä tehtävälle työlle oli aikaa. Minäkin ehdin sosiaalityöntekijänä pelata lasten kanssa tai tiskata samalla, kun keskustelin vanhempien kanssa. Eri ammattilaiset tekivät työtä yhdessä eikä ammattirajoista pidetty tiukasti kiinni.
Ymmärrys lasten ja lapsuuden näkökulmien esille nostamisen tärkeydestä lisääntyi 2000-luvulla. Myös yksityisten sosiaalipalvelujen ja järjestöjen asema vahvistui. Vuonna 2006 kirjoitin opinnäytetyössäni: ”Nyt on päästy vaiheeseen, jossa lapsi ja lapsen asiakkuus aidosti tiedostetaan. Lapsen tuottaman ainutlaatuisen tiedon merkitys tunnustetaan. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä on halu tehdä systemaattista ja mahdollisimman suureen vaikuttavuuteen pyrkivää työtä lasten olosuhteiden parantamiseksi. Kiire ja jatkuva työn paljous ovat ensisijaiset julkilausutut esteet työn sisällön muuttamiselle…”
Lastensuojelun tarve johtuu yleisimmin lapsen lähipiirin aikuisista tai kasvuympäristöstä.  Nykyajattelun mukaan avun ja tuen tulisi löytyä yleisistä perhepalveluista niin, ettei lastensuojelun mukana oloa tarvitakaan. Perheessä oleva paha pitää kuitenkin nähdä ja siihen pitää rohjeta tarttua.
Tulevaisuudessakin tarvitaan lastensuojelun osaajia, jotta lasten ja heidän lähilähipiiriinsä riittävä tuki ja rohkaisu, välittäminen ja turvallisuus, ymmärtävä ohjaus, rakentava palaute ja avoin vuorovaikutus sekä sosiaalisen suhdeverkoston ylläpito ja suojelu toteutuvat vaikeimmissakin tilanteissa. Pehmeitä arvoja kannattaa ylläpitää, sillä ”ihminen on ihmisen toivo” kuten alkuaikojen työtoverini Maaria Leinonen runossaan totesi.

torstai 26. tammikuuta 2017

Tilapäisen sosiaalityön tilapäinen tilanne


Tarja Kauppila:


Sosiaalialalla on tehty vuosikausia sinnikästä työtä, jotta viimein saatiin ammattihenkilölaki voimaan viime vuoden maaliskuusta. Hiljattain edesmenneen sosiaalineuvos Pirjo Sarvimäen (STM) elämäntyössä tämä laki oli yksi merkittävä saavutus. Pirjo ei ole enää lakia ministeriössä puolustamassa, mutta puolustusta ilmeisesti kuitenkin jo nyt tarvittaisiin.

Julkisuudessa on pohdittu (Aamulehti 21.1.2017), pitäisikö sosiaalityöntekijöiden sijaisten pätevyysvaatimuksia muuttaa, jos tuore lakiuudistus on hankaloittanut sijaisten saamista kunnissa. Lain mukaan sosiaalityöntekijän sijaiseksi kelpaa vain opintonsa loppuvaiheessa oleva sosiaalityön yliopisto-opiskelija. Sosiaali- ja terveysministeriö kartoittanee pikimmiten - osin yhteistyössä sosiaalialan osaamiskeskusten kanssa - mitä seurauksia muutoksella on ollut.
Kyllä sillä on paljon väliä, miten sosiaalityön sijaisuudet hoidetaan. Tämä asia on ihan huolella, monen asiantuntijan yhteistyönä mietitty nykyiseen lakiin. Tehtävien vaativuus ja vastuullisuus eivät helpotu sillä, että niitä hoidetaan tilapäisesti. Laintasoisia normeja ei ole säädetty kevyin perustein, eikä niitä pitäisi lähteä kovin lyhyen voimassaolon jälkeen hätäisesti muuttamaan.
Kolaripaikalle tultaessa huomiota neuvotaan kiinnittämään niihin onnettomuuden uhreihin, jotka ovat syystä tai toisesta hiljaa: heidän tilanteensa voi sittenkin olla vakavin ja kiireellisimmin hoidettava verrattuna äänekkäästi vaikertaviin. Jos tämän lain kohdalla istahtaisi hetken alas ja kuulostelisi eri puolilta, mitä kaikkea kuuluu sinne, mistä ensin ei vaikuta kuuluvan juuri mitään.  

Miksi ylipäätään sosiaalityössä on paljon vaihtuvuutta? Kelpoisuusehdot täyttävän sosiaalityöntekijän voi kuntaan saada, mutta häntä voi olla vaikea pitää, jos asioissa on paljon parannettavaa. Monilla kunnilla voi olla tehtävää siinä, miten sosiaalityön työtehtävät, työn määrä, työolot, perehdyttäminen, täydennyskoulutus, palkkaus ja niin edelleen, on hoidettu. Mutta eikös tilanne muutu sote-uudistuksen myötä pian siltä osin, että kuntien "ahdinko" kevenee: maakunnilla on uusina järjestäjinä tilaisuus näyttää edistyksellisyytensä myös sosiaalityön arvostamisessa.

Jos olisi vaikea saada kirurgia paikalle, ei ensimmäinen toimenpide ehkä olisi muuttaa lakia niin, että joku muukin voisi leikellä. Perustelujakaan tuskin mietittäisiin niin, että tilapäisesti vaan, käytännössä muutama leikkaus ehkä, että ei niin hankalista kohdista välttämättä tarvitsisi juuri silloin leikata ja onhan tuo sijainenkin käsitöitä tehnyt. Ja kuinka se olisi tosi, tosi hankalaa justiin monelle sairaalalle, jos ei näin leikkaustoiminnassa joustettaisi.
Raskas huokaus. Kyllä jotenkin hiljaiseksi vetää: että piti tämäkin blogi kirjoittaa.  Toivottavasti tilapäinen muutospaine on esillä ihan vaan tilapäisesti.




kuva: Pixabay

tiistai 17. tammikuuta 2017

Syrjäkylät arjessa ja mielessä


Maarit Sireni, yliopistotutkija
Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto


Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen pitkittäistutkimus kahdesta pohjoiskarjalaisesta kylästä, Sivakasta ja Rasimäestä, on saanut jatkoa. Teos Kotona, kylässä, liikkeellä on viides raportti tutkimussarjasta, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1973. Sen jälkeen näitä Valtimon syrjäkyliä on tarkasteltu eri näkökulmista noin kymmenen vuoden välein.

Uusimmassa tutkimuksessa pohditaan, miten liikkuvuus määrittelee ihmisen suhdetta paikkaan ja vaikuttaa kylien kehitykseen. Liikkuvuus ei sinänsä ole uusi ilmiö, sillä toimeentulon hankkiminen maaseudulla on tyypillisesti edellyttänyt liikkumista. Uutta on se, että ihmisillä on nykyisin paremmat mahdollisuudet olla läsnä ja elää elämäänsä useassa paikassa samanaikaisesti.

Tutkimusprosessin aikana kylät ovat käyneet läpi rajun rakennemuutoksen ja muuttuneet merkittävästi. Kun 1960-luvulla kylissä asui yhteensä lähes 700 ihmistä, on vakituisia asukkaita nykyisin alle 70. Väen vähetessä kylistä ovat hävinneet kaikki palvelut kuten koulut, kaupat sekä myymälä- ja linja-autovuorot.

Sivakan kylän fyysisistä tunnusmerkeistä ovat jääneet jäljelle vain tiheän pajukon keskellä rappeutuva koulurakennus sekä muutama asumus pusikoituneen tien varressa. Rasimäessä kylämäiseen rakenteeseen viittaavat yhtenäinen peltoaukea, kyläyhdistyksen yhteinen tulentekopaikka ja ortodoksisen siirtoväen aikoinaan rakennuttama tsasouna.

Vaikka materiaaliset kylän merkit ovat vaivoin havaittavissa, Sivakka ja Rasimäki jatkavat olemassaoloaan arkisina elinympäristöinä, muisteltuina kotipaikkoina ja sukujen merkityksellisinä kiinnekohtina. Tilastoitujen vakituisten asukkaiden lisäksi kylissä vierailee entisiä kyläläisiä, heidän jälkeläisiään sekä muita pistäytyjiä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä kyliin ja niiden ihmisiin. Heihin lukeutuu luontoharrastajia, marjastajia, metsästäjiä ja kausityöläisiä. Erityisesti kylät vetävät kuitenkin puoleensa niitä, joiden juuret ovat näissä paikoissa.

Rasimäessä juurien arvostus näkyy siinä, että sotien jälkeen rakennetut rintamamiestalot ovat enimmäkseen säilyneet samojen sukujen omistuksessa. Rasimäen etäkyläläiset pitävät huolta taloistaan ja kylästään, joka on olemassa paljolti heidän toimintansa tuloksena. Kylä erottuu kyläksi sekä oman nettilehden että kylän internetsivujen perusteella. Sen sijaan Sivakkaan ei ole muodostunut vastaavanlaista virtuaalista yhteisöä, vaikka Sivakalla voisi alkuperäisen väkilukunsa perusteella olla yhtä laaja toimeliaiden etäkyläläisten joukko kuin Rasimäellä.

Monipaikkaisten ja liikkuvien ihmisten yhteiskunnassa Rasimäki näyttää pärjäävän paremmin kuin Sivakka, vaikka molempien kylien liepeillä liikkuu monipuolisesti vanhoja ja uusia kävijäryhmiä. Pelkkä pistäytyminen ympäröivissä luontokohteissa ei siis riitä kylien piristysruiskeeksi. Liikkuvuuden lisäksi tarvitaan pysähtymistä, sitoutumista paikkaan ja halua toimia kylän tai yhteisön osana. Entinen metsätyömieskylä Sivakka ja siirtokarjalaisten asuttama Rasimäki eroavat tässä suhteessa merkittävästi toisistaan.

Julkaisutiedot:
Kotona, kylässä, liikkeellä. Sivakka ja Rasimäki arjen ja mielen tiloina.
Tutkijaryhmä: Pertti Rannikko, Maarit Sireni, Päivi Härkin, Hannu Itkonen,
Seppo Knuuttila, Maria Lähteenmäki, Jukka Oksa ja Mikko Simula.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1426.
Helsinki 2016. 253 s.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Julkiset ja yksityiset vanhusten hoivakodit – samanlaisia vai erilaisia?

Hannele Komu TtM (väitellyt) 
työskentelee palvelujohtajana Siun sotessa


Hoivakotiympäristöt ja -markkinat ovat muuttumassa. Suuret, kansainväliset organisaatiot ovat aikaisempaa suuremmassa roolissa myös hoivakotimarkkinoilla. Parasta aikaa muun muassa Posti tekee uusia aluevaltauksia hoivamarkkinoille. Sote-uudistuksessa etenevä valinnanvapaus mietityttää kansalaisia. Tutkimusta hoivakodeista tarvitaan eri näkökulmista.

Vertailin väitöstutkimuksessani julkisten ja yksityisten hoivakotien näkyvää organisaatiokulttuuria toimintaympäristön ja henkilöstön näkökulmasta. Aiheesta on vähän aikaisempaa tutkimusta, ja niistä saadut tulokset ovat osin ristiriitaisia.

Tutkimukseni mukaan julkisten ja yksityisten hoivakotien näkyvässä organisaatiokulttuurissa on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Muun maussa henkilöstön asenteet vanhuksia kohtaan eivät eronneet julkisissa ja yksityisissä hoivakodeissa. Se osoittaa, että henkilöstön ammattikulttuuri on vahva ja yhtenäisen ammatillisen koulutuksen perusteella. Yksityisissä hoivakodeissa oli sen sijaan enemmän henkilöstöä ja henkilöstön koulutustaso oli korkeampi kuin julkisissa hoivakodeissa.

Julkiset hoivakodit ovat keskimäärin toimineet yksityisiä kauemmin, ja niissä lähijohtajat johtavat suurempia yksiköitä. Yksityisissä hoivakodeissa on puolestaan paremmat fyysiset tilat ja niissä on enemmän hoitajia.

Hoitajien asennoitumisessa vanhuksia kohtaan en löytynyt eroa yksityisten ja julkisten hoitokotien välillä. Sen sijaan hoitajien ikä lisäsi positiivista asennoitumista vanhuksia kohtaan. Yli 55-vuotiaat asennoituivat vanhuksiin positiivisemmin. Työ painottui julkisissa hoivakodeissa enemmän hoitamiseen ja hoivaamiseen. Yksityisissä hoivakodeissa tehtiin yleisesti myös muita kodinhoidollisia tehtäviä. Kokonaisuudessaan hoivakotien toiminta oli hyvin asukaslähtöistä.

Jatkossa tulee kiinnittää enemmän huomiota muun muassa hoivakotien tilojen suunnitteluun. Tiloista pitää tehdä kodinomaisempia. Tärkeää on muistaa se, että koti ja kodinomaisuus merkitsevät eri asioita eri ihmisille. Suunnittelussa tulee muistaa asukkaan hyvinvoinnin, johtamisen ja henkilöstön näkökulma. Siksi kannattaa tarkoin harkita vanhojen tilojen saneerausta hoivakodeiksi. Niistä ei välttämättä saada aikaan toimivia kodinomaisia hoivakotiympäristöjä.

Lisätutkimusta tarvitaan myös henkilöstön koulutuksen, osaamisen, työkokemuksen näkökulmasta. Tutkimuksessani ammattikulttuuri näyttäytyi hyvin yhtenäisenä, joten on tarpeen pureutua myös siihen. Näkyvän organisaatiokulttuurin lisäksi organisaatiokulttuuri on myös arvoja ja perusolettamuksia, joten niihin suuntautuvaa tutkimusta tarvitaan.

Hoivakodeille ei ole tarvetta, jos ei ole asiakkaita, joten tulevaisuudessa tutkimusta tulee tehdä myös asukasnäkökulmasta. Uskon asukkaiden tuottavan enemmän subjektiivisia kokemuksia, jotka ovat ja voivat olla hyvin erilaisia. 

Kirjoitus perustuu Hannele Komun 16.12.2016 Itä-Suomen yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaan Organisaatiokulttuuri hoivakodissa – julkinenja yksityinen hoivapalvelu toimintaympäristön ja henkilöstön vertailun.  

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Mies pahvilaatikossa

Arja Jämsén:


Kauan sitten eräänä aamuna kävelin ystäväni kanssa Lontoon katuja. Toisella puolella katua oli teatteri, jonka portailla olevasta suuresta pahvilaatikosta pilkisti miehen pää. Hän näki meidät ja vilkutti iloisesti. Minä vilkutin takaisin ja sanoin kumppanilleni: Katsopa, miten vitsikästä markkinointia tuolla teatterilla on. Tuo liittyy johonkin uuteen näytelmään.

Myöhemmin – nolona ja surullisena – huomasin, ettei todellakaan ollut kyse vitsistä. Vilkuttaja oli yöuniltaan heräävä asunnoton. Enää en ole niin sinisilmäinen. Asunnottomiin törmää suurkaupungeissa joka paikassa. Miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Osa näyttää siltä, että kadulla on vierähtänyt vuosi jos toinenkin. Osan kohdalla ihmettelee, mitä on nyt elämässäsi sattunut, kun olet katukivetykselle istuksimaan joutunut.

Asunnottomuus on Britanniassakin ollut iso ongelma jo 1960-luvulta lähtien ja näkyi myös tänä jouluna monella tavoin julkisuudessa. Oxfordin kävelykadulla joululauluja laulava kuoro kerää rahaa asunnonnottomien auttamiseksi. Ravintolat jakavat ruoka-annoksia vähäosaisille. Ihmiset tuovat kivetyksellä istuvalle kahvilasta tuoreen kahvin ja kerrosleivän. Joku antaa omenan, toinen setelin istujan kippoon. Oma ilmiönsä ovat asunnottomien lehden, Big Issuen, kauppiaat, jotka saavat osan lehden hinnasta. Iloisia, ystävällisiä tyyppejä, joilta mielellään lehden ostaa.

Peribrittiläiseen tyyliin myös kuninkaalliset osallistuvat näkyvästi hyväntekeväisyyteen. Prinssi William seuraa äitinsä jalanjälkiä ja esitti jouluvetoomuksen nuorten asunnottomuuden torjumiseksi. Rahaa kerätään auttavaan puhelimeen ja nuorten tukikeskukseen. Monet julkkikset tukevat kampanjaa.

Toki Britannian hallituksellakin on omat asunnottomuuden torjuntaohjelmansa. Viimeksi kun väliaikaisia asuntolapaikkoja ei ollut tarjota läheskään kaikille tarpeessa olijoille, nuorille annettiin bussilippu. He saivat viettää yön ajelemalla yöbusseilla ympäri Lontoota. Ei ehkä kovin mukavaa, mutta kuitenkin lämpimämpää ja turvallisempaa kuin kadulla.

Joulun aikaan kriisi korostuu. Majoitus- ja ruuanjakelupaikat ovat kiinni ja on vuoden kylmin aika. Sohon ytimessä on pieni, joulukoristeltu teltta. Oviaukon yläpuolelle on tussilla kirjoitettu ”John´s home”. Kaduilla näkyi paljon julisteita, joissa ”joulukriisin” takia haettiin lisää vapaaehtoistyöntekijöitä kadulle

Suomi 100 on uuden vuoden teema. Mikä mahtaa ollakaan Suomen tie? Haluammeko edelleen tukea vahvaa suomalaista hyvinvointimalliamme, joka pitää huolta kansalaisistaan. Vai olemmeko liukumassa kohti ”jokainen huolehtikoon itsestään” -tyyliä ja sysäämme ”köyhät, sairaat ja muut onnettomat” vapaaehtoistyön ja hyväntekeväisyyden varaan?  

Ehkä tasavallan presidentin uudenvuoden puhe antaa meille vinkkiä:”… ihmisten tulee auttaa parhaansa mukaan toisiaan ja kantaa kohtuudella vastuuta itsestään.  Hyvän tekeminen ei ole julkiselta vallalta pois vaan päinvastoin, maata rakennetaan yhdessä.”