maanantai 19. syyskuuta 2016

Pyydä apua – verkkosivujen käytettävyys sosiaali- ja terveydenhuollossa


Matti Heikkinen
perhepalvelujohtaja, YTL
Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymä

Viime aikoina kunnat, kuntayhtymät ja muut viranomaistahot ovat kehittäneet verkkopalvelujaan. Esimerkiksi MTV-uutiset (24.8.2016) kertoi, että Hyvinkään kaupungin Nopsa-verkkopalvelun avulla lapsiperhe voi saada helposti apua vaikeaan elämäntilanteeseensa. Myös Kainuun sotessa on vastikään otettu käyttöön Pyydä apua –palvelu (ks. lisätietoa), joka helpottaa yhteydenottoa perhepalveluihin elämän pulmatilanteissa.

Esteettömien ja käytettävyydeltään parempien verkkopalvelujen luomiseksi on olemassa monia yksinkertaisia menetelmiä. Lähtökohtana tulisi olla mahdollisimmat helppokäyttöiset ja asiakkaan näkökulmasta toimivat verkkopalvelut. Verkkopalvelujen kehittäjien ja ylläpitäjien olisi hyvä tuntea yleisimmät käytettävyysperiaatteet.

Nielsenin (1992, 1993) ja Shneidermanin (1993) yleiset käytettävyysperiaatteet soveltuvat tänä päivänä hyvin sekä verkkopalveluiden että osin yleisemminkin sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakaslähtöiseen kehittämiseen. Teorioista (Nielsen) voi poimia esimerkiksi seuraavia periaatteita:
- Käyttäjä tietää koko ajan, missä tilassa järjestelmä on.

- Yhtenäisyys ja standardit – käyttäjän tulisi mieltää käyttöliittymä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

- Virheiden estäminen – järjestelmä tulisi suunnitella estämään virhetilanteiden syntymistä.

- Tunnistettavuus – ohjeet järjestelmän käyttämiseen ovat helposti löydettävissä, käyttäjän ei tarvitse muistella jossakin ollutta tietoa.

- Joustavuus ja käytön tehokkuus – järjestelmä sallii käyttäjän räätälöidä säännöllisesti käyttämiään toimintoja.
- Esteettinen ja minimalistinen suunnittelu – näytöllä ei ole tarpeetonta tietoa.
- Virheiden tunnistaminen ja niistä toipuminen – virheilmoitukset ovat selkeitä ja täsmällisiä.  

Voidaan kysyä, miten käytettävyysperiaatteet toteutuvat kunnan palvelujärjestelmässä ja kunnan internet-sivuilla. Esimerkiksi miten kuntalainen voi seurata oman asiansa tai palvelunsa etenemistä kunnan verkkopalveluissa tai ylipäätään? Miten kuntalaisen virhetilanteita voisi välttää – miten välttyä esimerkiksi siltä, että sosiaalihuoltoon liittyvä hakemus tulee väärälle viranomaiselle? Miten kuntalainen tunnistaa palvelut ja palvelukokonaisuudet, miten hänen on mahdollista räätälöidä hänelle parhaiten soveltuvat palvelut?

Verkkopalveluiden kehittämiseksi on mahdollista käyttää esimerkiksi koehenkilöitä ja verkkopalveluiden testaajia. Koehenkilöt voivat esimerkiksi hakea lisätietoa sähköisestä toimeentulotukihakemuksesta tai lapsiperheiden sosiaalipalveluista.  

Samoja käytettävyysperiaatteita on mahdollista hyödyntää myös muiden peruspalveluiden kehittämisessä. Esimerkiksi asiakasraadit sekä niin sanottujen kokemusasiantuntijoiden hyödyntäminen ovat viime vuosina alkaneet yleistyä. Olisiko mahdollista, että käytettävyysperiaatteiden yleistymisen ja paremman hyödyntämisen kautta yksittäiset yhteydenottolomakkeet tulisivat tarpeettomiksi?

Kirjallisuus
Nielsen, Jacob. 1992. Finding usability problems through heuristic evaluation. CHI '92 Proceedings of the SIGCHI Conference on Human Factors in Computing Systems, 373-380. ACM: New York.

Nielsen, Jacob. 1993. Usability Engineering. Academic Press Inc: Cambridge.

Shneiderman, Ben. 1998. Designing the User Interface: Strategies for Effective Human-Computer Interaction. Addison-Wesley Longman Publishing Co., Inc.: Boston.

Syksyn kypsää viljaa

Arja Jämsén:


Vanhuuden metaforana käytetään usein syksyä ja sadonkorjuuta. Takana ovat nuoruuden vireät keväät ja elämäniloiset, kukoistavat kesät. Koittaa syksy, kypsä vilja leikataan, keltaiset lehdet putoavat puusta. Kuulaiden syyspäivien jälkeen seuraavat sateet, pimeys ja synkkyys. Marraskuun marras-sanan alkuperäkin viittaa kuolemaan. 
Sattumalta syksyllä vietetään myös useita ikääntymiseen kytkeytyviä teemaviikkoja ja -päiviä, muun muassa Muistiviikkoa, Vanhusten viikkoa ja Maailman Alzheimer-päivää.
Muistiviikko nostaa tänä vuonna esille muistisairaan ihmisen yhdenvertaisen oikeuden hyvään ja omannäköiseen elämään. Siihen kuuluu muun muassa mahdollisuus harrastaa ja tehdä itselle merkityksellisiä asioita.
Vanhusten viikon aiheena on tänä vuonna ”Tekee mieli oppia!” Lokakuun alussa vietettävä viikko korostaa oppimisen iloa ja mahdollisuutta osallistua yhteiskunnan menoon. Toisin kuin aiemmin uskottiin, oppiminen ei ole iästä kiinni. Ikäihmiset osallistuvatkin innolla muun muassa tietokone- ja tablettikursseille. Moni löytää tietokoneen välitykselle aivan uuden ja innostavan maailman.
Antti Eskola, professori emeritus Tampereen yliopistosta, kirjoittaa uudessa kirjassaan Vanhuus (2016) inhoavansa koko elinikäisen oppimisen käsitettä. Hän puuskahtaa, eikö sosiaalipsykologian professorin tiedoilla ja taidoilla jo pitäisi selvitä hautaan asti!
Eskola havainnoi kirjassaan tutkijan tarkoin silmin maailmaa ja ikääntymistä. Tiikeri ei nääs pääse raidoistaan. Hän kuvaa itseään myös kokemusasiantuntijaksi kertoessaan, miltä vanheneminen tuntuu ja missä se näkyy.
Vanhenemiseen Eskola näkee kolme erilaista ikkunaa. Vanheneminen yhtäältä helpottaa. Se tarkoittaa vapautta työelämän paineista, vapautta johonkin uuteen, vaikkapa vapaaehtoistyöhön tai seurusteluun lastenlasten kanssa. Toisaalta vanhuus usein myös huolestuttaa, ja sairaudet, yksinjääminen, kuolema pelottavat. Mutta vanheneminen voi kaiken muun lisäksi olla kiinnostavaa. En ole koskaan ennen ollut yli 80-vuotias, sanoo Eskola.
Meille tarjotaan aktiivista ikääntymistä elämisen malliksi. Ikäihmisen kuuluu olla aktiivinen harrastaja, elinikäinen oppija ja muutenkin toimelias. Ja onhan siinä järkensä. Elämä on siten ehkä kivempaa, mielenkiintoisempaa. On syy nousta aamulla sängystä. Näin pysyy ehkä terveempänä eikä ole läheisilleen tai yhteiskunnalle kustannukseksi eikä rasitukseksi.
Entäs jos käy toisin? Entä jos ei onnistukaan vanhenemaan ”oikein”? Entä jos onkin raihnainen monisairas, väsynyt ja katkera eikä kiinnostu enää mistään uudesta? Tai on ärhäkkä oman tiensä kulkija, ikuinen boheemi ja hippi, joka ei syö, juo, liiku eikä harrasta hyvien suositusten mukaisesti. Kumpikaan vanhenemisen tapa ei mahdu ”oikein ikääntymisen” raameihin?
Hyvä vanhuus syntyy silloin, kun se on omannäköistä, minun elämääni. Toivoa sopii, ettei vanhuutta tarvitse suorittaa. Miten suomalainen yhteiskunta ja palvelujärjestelmämme antaa siihen mahdollisuuksia ja tukea, se onkin jo toinen tarina.


torstai 1. syyskuuta 2016

Sosiaalinen kuntoutus kaipaa selkeytystä



Aija Kettunen, aluekoordinaattori, VTT, Pieksämäen toimipiste, DIAK
Keijo Piirainen, lehtori, YTT, Pieksämäen toimipiste, DIAK 

”Ainahan sosiaalista kuntoutusta on sosiaalityössä tehty”, sanotaan. Ja sosiaalityön opetuksessa ja oppiaineessa korostetaan kokonaisvaltaista asiakkaan tilanteen ja tuen tarpeen huomioimista, vahvuuksien tunnistamista sekä resurssien vahvistamista. Todellisuus on kuitenkin valitettavasti
raadollisempi.

Väitämme, että sosiaalityön painopiste on ollut tilannekartoituksissa, huollollisissa toimissa ja asiakkaita objektivoivissa menettelyissä. Asiakaslähtöiseen, resursseja vahvistavaan, tavoitteelliseen ja suunnitelmalliseen yhteistyöhön ei ole pystytty panostamaan. Ei voida sanoa, että sosiaalinen kuntoutus olisi ollut osa sosiaalityötä. Myös sosiaalityöntekijöiden suhde kuntoutusjärjestelmään on jäänyt melko heikoksi. Edes kuntouttavaa sosiaalityötä ei ole selkeästi yhdistetty kuntoutusjärjestelmään. Sosiaalisen kuntoutuksen paikka sosiaalityössä ei ole ollenkaan selkeä. 

Sosiaalihuoltolaissa sosiaalinen kuntoutus määritellään tehostetuksi tueksi. Tämän vuoksi onkin hyvä kysyä, mitä se on. Tehostetun tuen voi ajatella sisältävän palvelua ja muita tukitoimia ja erilaisia
sosiaalipalveluja. Tukea voidaan yhdistää myös muihin palveluihin ja sosiaalivakuutukseen liittyvään kuntoutukseen.

Tehostetun palvelun termi liittyy myös case management -keskusteluun, hoitoketjuihin, palveluiden ohjaamiseen, asiantuntemuksen käytön tehostamiseen ja palvelukehien kertaantumisen  välttämiseen. Kuntoutuksessa on elänyt ajatus hallitusta ja suunnitelmallisesta kuntoutusprosessista, jossa kuntoutujan on mahdollista edetä palvelusta toiseen kuntoutussuunnitelman ja tilanteen edistymisen mukaan.

Esimerkiksi ammatillinen ja lääkinnällinen kuntoutus ovat voineet nivoutua samaan kuntoutusprosessiin, vaikka molemmilla on omat keinonsa. Ammatillinen kuntoutus on voinut lähteä liikkeelle esimerkiksi siinä vaiheessa, kun kuntoutuja saa hoitoja ja lääkinnällistä kuntoutusta. Tämä on ollut mahdollista, koska ammatillisella ja lääkinnällisellä kuntoutuksella on yhteiset peruslähtökohdat.

Tehostetun palvelun ja tuen toteutumiseksi erityistä huomiota onkin kiinnitettävä ammatillisen, lääkinnällisen, kasvatuksellisen ja sosiaalisen kuntoutuksen mahdollisiin liittymäkohtiin, joissa myös sosiaalisen kuntoutuksen tarve voi viritä. Esimerkiksi nuorisopsykiatrisia palveluja saava nuori voi saada ammatillisena kuntoutuksena tukea peruskoulun jälkeisiin opintoihin. Sen rinnalle hänelle voidaan tarjota sosiaalisena kuntoutuksena tukihenkilö, tukea asumiseen tai vaikkapa sosiaalipedagogisin menetelmin tukea sosiaalisten tilanteiden pelkoon.

Alussa kritisoimme näkemystä, että sosiaalista kuntoutusta on ”tehty aina”. Sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä on käytetty menneinäkin vuosina toisaalta ideologisena kattokäsitteenä kaikesta kuntoutuksesta, mutta myös konkreettisessa merkityksessä. Sosiaaliseksi kuntoutukseksi on nimitetty esimerkiksi sopeutumisvalmennusta, jossa tuetaan sairastuneita tai
vammautuneita arjessa selviytymiseen, koulutukseen ja työhön. Usein tukeen on liittynyt vahva työmarkkinaorientaatio. Ei kuitenkaan aina: esimerkiksi mielenterveyslain sosiaalinen kuntoutus liittyy erityisesti asumisen tukeen.

Ammatillisessa ja lääkinnällisessä kuntoutuksessa korostetaan myös näytön merkitystä kuntoutusprosessissa. Tärkeää on tieto siitä, mitä asiakkaalla on lupa kuntoutuksesta odottaa. Yksi keino on ollut palvelujen standardointi. Huomion kiinnittäminen näyttöön myös sosiaalisessa kuntoutuksessa varmistaisi palvelujen tasalaatuisuutta ja palveluiden käyttäjien oikeuksia ja tukisi vaikuttavien käytäntöjen kehittämistä.

maanantai 1. elokuuta 2016

Luovaa välitilaa tarvitaan

Pippa Jämsén
Tanssitieteen maisteri, tanssipedagogi


”Täällä on niin avaraa”, huokaa rollaattoriin nojaava vanha rouva. Olimme hetkeä aiemmin kuunnelleet lintujen laulua hoivakodin nurkkauksessa, tilassa, jossa ei tavallisesti ole ”mitään”.

Miten minä päädyin muistisairaiden hoivakotiin? Osallistuin Kansallisteatterin ja Teatterikorkeakoulun yleisökontaktikurssille, jossa järjestettiin taidetyöpajoja erilaissa suljetuissa yhteisöissä. Omaan kolmen hengen työryhmääni kuuluivat lisäkseni näyttelijäntaiteen ja dramaturgian opiskelija. 

Tulimme hoivakodin ulkopuolelta. Emme olleet asukkaita, emme hoitajia emmekä omaisia. Emme tulleet hoitamaan, emme kuntouttamaan. Hoivakodin taidehetkissä olimme rakenteiden välissä, taiteen ja hoivatyön välissä sekä taiteilijan ja pedagogin työkuvan välissä. Samalla työmme loi hoivakotiin eräänlaisen luovan välitilan, rajapinnan, kahden maailman väliin syntyvän ei-kenenkään-maan.

Rakensimme työpajat tilallisuuden ja aistien varaan. Työpajoissa muutimme suljetun hoivalaitoksen tilallisuutta fyysisesti väreillä ja materiaaleilla, äänellä, tuoksuilla, tilasta poikkeavalla kehollisuudella ja sosiaalisella vuorovaikutuksella. Havun oksat ja luontoäänet, lintujen laulu ja veden solina, lennättivät ajatukset pois hoivakodin käytävältä. Äänimaailma, elävä musiikki, kitaransoitto ja laulu sekä tanssi ja liike maalasivat esille uuden maiseman. Teemoja olivat esimerkiksi meripäivä (visuaalisuus ja kuuloaisti), väritanssipäivä (näköaisti ja liike), metsäpäivä (hajuaisti) ja karhupäivä (tuntoaisti ja kosketus). Karhupuku toi mukaan leikin, huumorin ja teatterin elementit. Siitä tuli yksi työpajojen hiteistä.

Tila oli erilainen, muuttui joka päivä, vaikka se oli koko ajan sama käytävän nurkkaus. Suurta lavastusta tai rekvisiittaa ei tarvittu. Jo sosiaalisen vuorovaikutuksen muutos, kosketus ja se, mistä ja miten puhutaan, muuttivat tilaa.

Miksi tilalla on merkitystä? Muistisairauteen liittyy usein tilaan liittyvää ahdistusta ja levottomuutta. Ovet ovat lukossa, on portteja ja paikkoja, joihin asukkaat eivät pääse. Tila voi tuntua oudolta ja vieraalta, ei-kodilta. Oma mummini itki hoivakodissa, miksi olen tänne vankilaan joutunut, mitä pahaa olen tehnyt.

Kokemukseni mukaan tilasensitiivisellä taidepedagogiikalla on mahdollisuuksia erilaisten fyysisten tilojen aiheuttamien kehontilojen purkamiseen ja uudelleen järjestäytymiseen. Työpajoissa näimme monia muutoksia osallistujissa. Esimerkiksi nyt-hetki saattoi kirkastua, ihminen rauhoittui ja Aleksis Kiven Metsän pojan säkeet nousivat mieleen.  

Työpajajakson jälkeen valmistimme kokemamme pohjalta Talviuni-näytelmän, joka sai ensi-iltansa samaisessa hoivakodissa. Vastaanotto oli hyvin lämmin, liikuttunut ja liikuttava. Kiersimme esiintymässä myös muualla, esimerkiksi lastensuojelulaitoksessa ja vankilassa. Myös siellä esityksellä oli voima muuttaa suljetun laitoksen tila hetkeksi toiseksi maailmaksi. Tämän perusteella voidaan sanoa, että taidepedagogista toimintaa on mahdollista ja tarpeellista laajentaa erilaisiin moniulotteisiin tiloihin ja työympäristöihin.

Kirjoitus perustuu Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun maisteritutkinnon kirjalliseen opinnäytetyöhön keväällä 2016. 
Kuva: Laura Malmivaara

Ihminen ihmiselle

Mari Tuomainen
johtaja
Kehittämiskeskus Tyynelä


”Aina me kuitenkin toisiamme tarvitsemme” lausui kollega, kun ihmettelin tätä valtakunnassa pinnalla olevaa sote- ja maakuntauudistuskeskustelua.

Kollegan lausuma ajatus on ollut mielessäni myös laajemmin sosiaalialan työtä pohtiessani. Mietimme työyhteisössä, mitäs kaikkea sitä ympärillä tapahtuukaan. Meneillään on muutoksia aikuissosiaalityössä, sote-sopan keitossa ja ehkäisevän päihdetyön alueella, alkoholi- ja tupakkalainsäädännössä. Muutosta tulee rahapeliyhtiöiden toimintaan, Hallituksen kärkihankkeet muutoksia ja mitähän vielä. On siinä monta muutosta. Tuossa meidänkin keskustelussamme menivät iloisesti sekaisin kaikki asiat, jotka tavalla jos toisellakin vaikuttavat meidän molempien arkeen. Mutta miten, sitä emme vielä tiedä.

Ja siinä samalla kuin me, ammattilaiset, mietimme, kuinka meidän käy, pohdimme myös sitä, kuinka meidän asiakkaiden käy. Kohtaamamme asiakkaat ovat samoja kuin ennen, he pohtivat omia arkisia asioitaan elämässään ja toimintaympäristössään.

Kuinka muistaisimme miettiä ja puolustaa sitä yksinäistä, syrjässä olevaa Maijaa tai Mattia, joka ei ole aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä, kärsii yksinäisyydestä, ei omaa suuria tuloja hankkiakseen kaikkia palvelutarjottimella olevia palveluja, saatikka että saisi ne palvelut lähelle kotia tai jopa kotiin saakka. Ja sähköistenkin palvelujen käytön kanssa on vähän niin ja näin. Kuinka voisimme tarjota Maijalle tai Matille turvaa omaan asuntoon, niihin tuttuihin ympäristöihin ja niiden asioiden äärelle, jotka ovat heille tärkeitä. Kuinka ymmärtäisimme ja osaisimme toimia asiakkaiden hyväksi.

Vaatii suurta keskittymistä ja energiaa, kun sosiaalialan ammattilaisena yrittää samaan aikaan kasvattaa itseymmärrystä, ymmärtää organisaatioiden muutosta, miettiä tulevaisuutta, laittaa asioita lain vaatimiin ruotuihin ja kohdata apua tarvitseva asiakas, jonka ymmärrystä pitäisi myös lisätä. Toivon, että kaiken näiden haasteiden keskellä asiakkaiden kohtaaminen ei kärsisi, vaan kasvaisi entisestään.

Jos me, sosiaalialan ammattilaiset, jätämme huomioimatta asiakkaiden äänen, on se vaarassa jäädä tyystin unholaan. Saatamme olla jopa niitä ainokaisia ihmisiä, jotka kohtaavat heikommassa asemassa olevan ihmisen. Joten nouskoon asiakas kunniaan näiden muutosten aikana. Sillä mikäli kuulemme, kohtaamme ja palvelemme asiakasta, saamme voimia suurempiin muutoksiin, joihin emme itse pysty vaikuttamaan. Näin saisimme yhdessä ymmärrystä kohdata tulevaisuuden luottavaisin mielin.

Kyllä se myös tulevaisuudessa on niin, että ”Aina me kuitenkin toisiamme tarvitsemme”.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Sote-uudistus tarvitsee myös maaseutuvaikutusten arviointia


Mari Kattilakoski
erityisasiantuntija

Maaseutupolitiikan Elämänlaatuverkosto 
Hallitus julkisti kesäkuun lopulla sote-uudistuksen alustavat lakiluonnokset. Myös uudistuksen vaikutuksia palvelujen käyttäjiin, henkilöstöön, kunta- ja valtiontalouteen ja viranomaisten välisiin suhteisiin on arvioitu.
Sote-uudistuksen valmistelu kaipaa myös maaseutuvaikutusten arviointia. Tähän tarpeeseen vastasi osaltaan maaseutupolitiikan Elämänlaatuverkoston kesäkuussa järjestämä työpaja, johon osallistui reilu parikymmentä henkilöä muun muassa ministeriöistä, tutkimuslaitoksista ja kunnista. Työpajassa käytiin keskustelua sote-uudistuksen maaseutuvaikutuksista erityisesti maakunnille siirtyvän järjestämisvastuun, valinnanvapauden ja päivystysuudistuksen osalta.  Varsinaiset sote-uudistuksen lakiluonnokset ilmestyivät tosin vasta työpajan jälkeen.
Keskusteluissa järjestämisvastuun siirtymisestä maakunnille painotettiin maakuntien vastuuta huolehtia sote-tavoitteiden toteutumisesta myös maaseutualueilla.
Keskeisenä elementtinä sote-uudistuksen läpiviemisessä nähtiin tieto. Maakunnissa tarvitaan yhä kohdennetumpaa ja paikkaperustaisempaa tietoa palvelujen tarpeesta suuntaamaan palvelujen järjestämistä. Keskeiseksi nousee niin ikään palveluohjaus - asiakkaiden ohjaus tarvittavien palvelujen luo monimutkaistuvassa palveluviidakossa. Vastuu kokonaisvaltaisesta hoidosta ja saumattomista palveluketjuista on maakunnilla. 
Valinnanvapauden aito toteutuminen maaseutualueilla herättää huolta ja epäilyä. Monituottajuusmallin toteutuminen myös maaseudulla edellyttää mahdollistavaa valinnanvapausmallia - joustoa niin palvelujen valintaan kuin palvelujen tuotantoon markkinoiltaan ohuilla maaseutualueilla.
Palveluseteli ja henkilökohtainen budjetti nähdään keinoina edistää valinnanvapautta ja pienten paikallisten palveluntuottajien pääsyä palvelumarkkinoille. Myös monialayrittäjyys ja eri toimijoita yhteen kokoavat palvelukeskukset täydentäisivät maaseudun palvelutuotantoa. Ne myös avaisivat muutoin markkinoiltaan ohuilla maaseutualueilla yrittäjyysmahdollisuuksia esimerkiksi ennaltaehkäisevien palvelujen ja sote-palvelujen yhdistämisen kautta.
Kaiken kaikkiaan valinnanvapaus maaseudulla tarvitsee toteutuakseen paitsi paikallisen kilpailutusosaamisen vahvistamista, myös paikallisten erityispiirteiden ja paikallisesti eriytyvien palvelutarpeiden tuntemusta.
Niin päivystysuudistuksen kuin laajemminkin sote-palveluja koskevien uudistusten ongelmana on palvelujen saavutettavuuden tarkastelu keskiarvojen kautta. Maaseudun erityispiirteet katoavat helposti tilastollisiin keskiarvoihin, jolloin todellista kuvaa sote-palvelujen tilasta ja saavutettavuudesta ei saada. Mikäli vaativin ympärivuorokautinen päivystys kootaan 12 sairaalaan hallituksen esityksen mukaisesti, on matka-aika lähimpään laajaan päivystysyksikön sairaalaan puolella suomalaisista alle 30 minuuttia ja 80 prosentilla alle 50 minuuttia.
Mutta keitä ovat väestöstä ne 20 %, joiden matka-aika olisi yli 50 min? Tilastollisten keskiarvojen sijaan palvelujen saavutettavuutta tulisi selvittää vaihteluvälien kautta - keihin ja minne vaihteluvälin maksimi kohdentuu.
Kaiken kaikkiaan sote-uudistuksesta käytävä keskustelu ja arviointi kaipaavat myös maaseutuvaikutusten arviointia.
MaaseutupolitiikanElämänlaatuverkosto 

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Kaislikossa suhisee – sote-kesän 2016 mietteitä


Saara Pesonen
ISO ry hallituksen vpj
perusturvajohtaja/tulosaluejohtaja
Savonlinnan kaupunki/Itä-Savon sairaanhoitopiiri


Sosiaali- ja terveyspalvelut koskettavat meitä kaikkia jossain elämänvaiheessa – vähintäänkin aivan elämän alussa ja ihan lopussa. Usein palveluja tarvitaan myös siinä välissä enemmän tai vähemmän odottamatta. Näissä tilanteissa ihminen on monesti hauraimmillaan ja haavoittuvimmillaan.  Sen vuoksi ei olekaan yhdentekevää, minkälaista sosiaali- ja terveysalan tulevaisuutta rakennetaan.
Valinnanvapaus ja maakuntahallinto ovat oletettavasti nyt niitä olennaisia demokratiaan kuuluvia poliittisia linjauksia, joitten kanssa sote-alalla elettäneen tulevat vuosikymmenet. Alivaltiosihteeri ja sote-uudistuksen projektinjohtaja Tuomas Pöysti totesi taannoin haastattelussa, että aivan kaikki kuntajohtajatkaan eivät vielä ymmärrä sitä, että kunnilla ei kohta ole varsinaista roolia sote-palveluiden tuotannossa.
Lomakauden jälkeen toimijat teroittavat kyniään ja antavat lausuntonsa uusista lakiesityksistä ja linjauksista. Sen jälkeen asiat etenevät ajallaan eduskunnan käsittelyyn.
Minäkin, kohta jo sote-veteraani, odotan sitä maailmaa, jossa kustannustehokkaat palvelut ovat sujuvuudessa vertaansa vailla.  Ja aikaa, jolloin jokainen palvelua tarvitseva saa sen, minkä kohtuudella tarvitsee. Että asiakkaalle ja potilaalle sanotaan ystävällisesti päivää ja kysytään, kuinka voin palvella. Ja että vielä palvelun tai hoidon tarjoamisen jälkeen soitetaan perään ja kysytään, kuinka voit. Ja että palvelua ei tarvitse odottaa kuukausia, jos tarve hyvinkin olisi ihan nyt saman tien. Ja että elämä voisi jatkua mahdollisimman kitkattomasti. Ja byrokraattinen järjestelmä olisi muisto vain.
Tähän suuntaan yksityinen sektori on kirittänyt julkisia palveluita jo hyvän tovin. Tähän asti julkinen toimija on kuitenkin ollut niin sanotusti niskan päällä, kun sillä ovat taskussaan kiistaton valta, vastuu ja rahat. Tähän tulee muutos, ja käänne on jo tapahtunut. Sote-kentällä käy kova kuhina juuri nyt, kuunnelkaa vaikka. Ketterimmät ovat todennäköisesti jo jossain muualla kuin kuntien virastoissa.   
Olen tulevaisuuden uskolla kyllästetty. Kysyn silti, muistetaanko tässä kehityksen tiimellyksessä nekin olennot, joiden elämä ei mene niin kuin Strömsössä – luovasti ja siistin suunnitellusti? Onko sosiaalialan kokenut ja viisas väki tuonut – ja saanut tuoda – asiantuntemuksellaan ja tietämyksellään esille ne karikot, joita edessä saattaa kaikesta hyvästä ja jopa kansalaisen valinnanvapaudesta huolimatta olla?  Jos ei, niin nyt lienee korkea aika olla äänessä.