keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Etumatkaa kurotaan - vauhti kiihtyy!

Susanna Rautio (vas.) työskentelee Kansa-koulu-hankkeen aluekoordinaattorina ISO-alueella ja Päivi Röppänen erityisasiantuntijana Istekki Oy:n Sote-palvelut -yksikössä.

 
Sosiaalihuollon tiedonhallinta on tunnetusti jäänyt jälkeen terveydenhuollosta. Etumatkaa kurotaan kuitenkin kiinni hyvää vauhtia. Sosiaalihuollon Kanta-palveluihin valmistaudutaan eri puolilla valtakuntaa ihan rytinällä.
Konkreettisena osoituksena ovat Kansa-koulu-hankkeen kirjaamisvalmennuksen suorittaneet reilut 1 000 sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöä. Heidän kauttaan kirjaamisosaaminen leviää heidän omiin organisaatioihinsa.
Tänä syksynä ISO-alueella aloitettiin valmennuksen toinen vaihe. Valmennuksiin on ilmoittautunut liki 170 osallistujaa. Kiinnostus kirjaamiseen ja sen kehittämiseen on selvästi herännyt. Esimerkiksi hyvän dokumentoinnin periaatteiden opettelu on koettu tärkeänä. Valmennettavat pohtivat ennakkotehtävissään muun muassa, mitä ovat hyvän dokumentoinnin tunnusmerkit.
Yhtenäisten kirjaamiskäytäntöjen ja asiakasasiakirjarakenteiden odotetaan helpottavan kirjaamista ja hyödyttävän kaikkia osapuolia. Lisäksi sähköisen asioinnin erilaiset ratkaisut ja teknologian hyödyntäminen mahdollistavat uudenlaisia tapoja kirjata ja osallistaa myös asiakasta. Esimerkiksi kotihoidossa mobiilikirjaamista on jo otettu käyttöön.
Toisen vaiheen kirjaamisvalmennuksissa käsitellään kirjaamista sosiaali- ja terveydenhuollon rajapinnalla. Rajapinnassa tehdään monialaista yhteistyötä: eri toimijat työskentelevät yhdessä asiakkaan parhaaksi määrittelemällä yhdessä asiakkaidensa asiakkuuteen liittyviä tehtäviä, tehtäväjakoa sekä vastuualueita. Sosiaali- ja terveydenhuollon integraation myötä rajapintatyöskentely lisääntyy. Tämä kokonaisuus onkin herättänyt paikoin paljon kysymyksiä.
Miksi on tärkeää tarttua kirjaamisosaamisen kehittämiseen? Jatkossa myös sosiaalihuollon kirjaukset tulevat asiakkaan luettaviksi Kanta-palveluihin, jolloin asiakkaat saavat entistä ajantasaisemmin omia asiakastietojaan luettaviksi. Niinpä on tärkeää, että kirjoitettaessa ajatellaan asiakas tekstin lukijaksi. Miten itse haluaisit itsestäsi kirjoitettavan?
Kanta-palveluiden käyttöönoton edellytyksenä on sosiaalihuollon henkilöstön kouluttaminen asiakasasiakirjalain mukaiseen toimintaan ja määrämuotoiseen kirjaamiseen siirtyminen. Kirjaamisen ohella koko sote-tiedonhallinta on muutoksessa. Kirjaamisvalmentajat ovat tulevina kirjaamisosaamisen kehittäjinä eturintamassa tässä muutoksessa. Olisikin tärkeää, että kirjaamisvalmentajista koostuvat verkostot olisivat mukana myös sote- ja maakuntauudistuksessa, pitämässä sosiaalihuollon puolia!

Katso tästä Kansa-koulu-hankkeen aluekiertueilla esitettjä kysymyksiä ja niiden vastauksia. 

torstai 14. syyskuuta 2017

Päihteiden varjossa, väkivallan salaisuuden alla


Suvi Essel työskentelee lähisuhdeväkivaltatyön koordinaattorina Rikosuhripäivystyksen (RIKU) Itä-Suomen aluetoimistossa. 

”Pitkään aikaan en pelännyt mitään. Olin jo menettänyt uskottavuuteni, ihmisarvoni, läheiseni, työni ja kaiken sen, mikä minulle oli ollut tärkeää. Jäljelle jäi vain sairaus eikä ollut enää mitään pelättävää.

Ensimmäisen lyönti ja raiskaus muutti elämäni, silloin aloin taas pelkäämään. Sanottiin, että eikös se kuulu asiaan. Tuolloin mietin, että sairaudestani huolimatta minäkin olin ihminen. Väkivallan ei pitäisi kuulua kenenkään elämään” - Elisa 32 v

Vuosittain lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia naisia, miehiä ja lapsia. Vuosittain yhä useammat ihmiset joutuvat elämään pelon ja epävarmuuden keskellä ja jäävät väkivallan kokemuksen kanssa yksin. Valitettavan usein väkivallan uhreista jäävät yksin ihmiset, jotka ovat sairastuneet päihderiippuvuuteen. Kyseessä on siis erityisen haavoittuva asiakasryhmä, joka tarvitsee kokonaisvaltaista apua ja tukea.  
Kuinka me ammattilaiset voimme auttaa? Vastaus on helppo ja suhteellisen yksinkertainen. Yhdessä. Yhdessä voimme auttaa. Auttaminen lähtee ymmärryksestä. Ymmärryksestä, että asiakkaat tarvitsevat apua ja tukea yli viranomaisrajojen. Ymmärryksestä, että ohjaamalla asiakkaita tarpeenmukaisiin palveluihin pystymme yhdessä auttamaan ja hyödyntämään koko palveluverkoston osaamisen asiakkaiden etujen mukaisesti.
Yhdessä auttaminen tarkoittaa sitä, että sosiaali- ja terveysalan ammattilainen tuntee alueensa kunnallisen ja järjestölähtöisen palvelutarjonnan. On tärkeää olla tietoinen siitä, mitkä lait ja säädökset ohjaavat toimintaa. Lähisuhdeväkivaltaa kokeiden asiakkaiden kohdalla meillä on Suomessa linjauksia ja suosituksia, jotka velvoittavat ammattilaisia kysymään väkivallasta ja ohjaamaan väkivallan, rikosten uhreja uhripalveluihin.
Valtakunnallisesti uhripalveluita tuottaa Rikosuhripäivystys RIKU. Tehtävänä on auttaa väkivallan uhreja. RIKU tarjoaa keskusteluapua ja henkistä tukea väkivallan uhreille, auttaa turvasuunnittelussa sekä antaa tietoa ja tukea rikosprosessiin liittyvissä kysymyksissä. RIKUn palveluihin voi ohjautua nimettömänä.
Seuraavan kerran, kun kohtaat työssäsi asiakkaan, kysy väkivallasta ja ohjaa palveluihin. Kohtaa ihminen, ole läsnä ja hyödynnä koko palveluverkoston osaaminen. Myöskään sinun ei tarvitse ammattilaisena jäädä yksin.
Väkivalta aiheuttaa uhrilleen kokonaisvaltaisia seurauksia. Liian usein hoidamme näitä seurauksia päihteillä. Kysymällä väkivallan kokemuksista autamme ihmisiä puhumaan vaietusta, piilotellusta asiasta ja saatamme heidät tarvitsemansa avun ja tuen piiriin. Muistathan, että lähisuhdeväkivalta ei ole perheen sisäinen, yksityinen asia. Se on rikos. Ja rikosten uhreilla on oikeus apuun ja tukeen.
Te, jotka vielä teette töitä toipumisen eteen ja pohditte väkivallasta kertomista, muistakaa, että muutos alkaa usein rohkeudesta kertoa väkivallasta ja uskalluksesta ottaa apua vastaan.
Olkaa siis rohkeita, puhukaa kokemuksistanne ja hakekaa apua sitkeästi. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa turvallinen, väkivallaton elämä.


torstai 7. syyskuuta 2017

Poes alta, jahvat tulloo!

Tarja Kauppila:


Joku voi muistaa tv-mainoksen, jossa mummo viiletti potkukelkalla kylän raitilla. Vauhdissa hän kajautti appelsiinimainoksen ja kehotti siirtymään pois tulevien hedelmien alta. Kunpa digitalisointi etenisi sosiaalityössä samalla sykkeellä!
Pari vuotta sitten tutkin tietojohtamista julkisissa sosiaalipalveluissa (Kauppila 2015, ks. https://www.isonet.fi/raportit). Tietojärjestelmät eivät tuntuneet palvelevan parhaalla mahdollisella tavalla ja kehittäminen takkuili. Sosiaalijohdolta saadut sähköpostit kertovat, ettei tilanne ainakaan sosiaalityön asiakastietojärjestelmien osalta ole muuttunut paremmaksi.  
Soten tiedonhallinnassa on pitkään edetty terveydenhuolto edellä, eikä sote-tasapaino synny vain toivomalla. Etumatkan kuromista ei tässä voi jättää yksinomaan tiedonhallinnan tai tietotekniikan ammattilaisille. Sosiaalialan kannattaa vaikuttaa aktiivisesti tulevaisuuden työvälineiden luomiseen.
Terveydenhuollossa yhtenäisyyttä on saatu jo sillä, että on aikanaan organisoiduttu kuntayhtymiksi, joista ovat osoituksena terveyskeskukset ja sairaanhoitopiirit. Sosiaalihuollon arki on ollut ja on laajalti edelleen yksittäisten kuntien arkea – myös tietohallinnon osalta. Kirjavuuden sijaan nyt tarvitaan yhteinen näky ja tahtotila. Ja tosiasia on, että yhtenäisyyttä ei synny ilman yhteistä aikaa, osaamista ja resursointia, oli hallintomalli mikä hyvänsä.
Sosiaalihuollon digitalisoinnissa on monimutkaisuutta, jonka taklaaminen on monipuolista osaamista omaavan asiantuntijatiimin työtä. Pitää ymmärtää sosiaalialan työn, lähemmin sosiaalityön vaatimuksia sitä tukevalle tekniikalle. Toisaalta on ymmärrettävä tekniikan taipumista lainsäädännön, muiden normien ja tiedolla johtamisen vaatimuksiin. Asiakasnäkökulman on oltava mukana, koska on nähtävä, että koko prosessi lähtee asiakkaan tarpeisiin vastaamisesta. 
Sosiaalialan osaamiskeskusten Kansa-koulu-hanke valmentaa parhaillaan väkeä sosiaalihuollon yhtenäiseen kirjaamiseen koko maassa. Tosiasiassa kuntien sosiaalityössä asiakastietojärjestelmät eivät vielä juuri tue määrämuotoista saati rakenteista kirjaamista. Harmi!
Asiakastietojärjestelmien kehitys on jatkossa otettava tosissaan. Tarvitaan rohkeita, toinen toisensa osaamiseen nojautuvia sekä myös osaamisensa rajat hoksaavia asiantuntijoita ja kohtuullisen rauhallista rahaa. Pienessä maassa sinänsä harvalukuinen erityisosaaminen on etsittävä, tunnistettava, tunnustettava ja sitä on myös tuettava.
Sosiaalialan osaamiskeskukset tarjoutuvat kehittämisen kotipesiksi, mutta vierastavat narulla työntämistä. Sosiaalityön näytön paikka kaipaa toteutukseen myös sponsoritukea.  Varoja sekä sinnikästä ja vastuullista yhteiseen kehittämistyöhön sitoutumista tarvitaan niin maakunnilta, yhteistyöalueilta kuin valtioltakin.
Entäs jos ennen pitkää raikkaasti huikkaisimme: poes alta raskas ja työläs manuaaliarki, kevyt ja ketterä sote-digi tulloo! Tarttuisimme rohkeasti toimeen, kun emme kai me sosiaalialalla itäisillä mailla ole helppoja tehtäviä etsineetkään. Hyvään tulevaisuuteen kannattaa panostaa.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Yllättävä huippukokemus

Antti Eskolan kirja Vanhuus.
Kannen kuva: Touko Hujanen.

Tarja Kauppila:


Pitkästä aikaa hiippailin kirjastossa. Teoksia oli telineissä houkuttelevasti esillä. Katse kohtasi kirjaimellisesti Antti Eskolan: Vanhuus, pikalaina 7 vrk - tahattomasti hassu sanapari. Kansikuvasta pilkistelivät ystävälliset kirjailijan silmät. Sama mies, jonka työn myötä osin olen alalle päätynyt.
Eskolan kirja Sosiaalipsykologia oli aikanaan yliopiston pääsykoevaatimuksissa, kun hain lukemaan sosiaalipolitiikkaa ja sosiaalityötä. Ja kas, hyllystäni teos löytyi vielä. Vienosti kellastuneet sivut, maaliskuulle 1987 päivätty hankinta, paljon alleviivauksia.
Tartuin nyt innolla Vanhuuteen, jota oli maustettu sanoilla helpottava, huolestuttava ja kiinnostava.  Seurauksena oli, että viimeisillä sivuilla pidättelin hengitystäni.
Kirjailijan toive viimeisten henkäystensä siivittämien tuntojen välittämiseen päättyi yön pimeydessä lukijan huoleen - ellei peräti hätäännykseen. Onkohan hän vielä hengissä? Ehdinkö aamulla kirjoittaa, mitä ajatuksia kirja herätti? Hän toivoi lukijapalautetta ja dialogin odotustunnelma virittyi alkulehdiltä.  
Teos on kirjoitettu neljännessä iässä. Siihen kuuluu ”irtaantumista vuorovaikutuksesta, väsymystä ja pitkiä jäähyväisiä eli kuolemisen prosessia”.  Jos yli 80-vuotiaana pystyy kirjoittamaan vaikeasta aiheesta elävästi, lukijaa koskettavasti ja koukuttavasti, peräti uutta ajattelua ja merkityksiä luovasti, niin määritelmää voisi ehkä vielä vähän kehittää.
Eliniänodote pidentyy koko ajan. Miten luonnehditaan viidettä ikää? Millä kaikilla tavoilla ”viitoset” yhteiskunnassamme jo nyt vaikuttavat?  
”Kun lasku on maksettu” -vaiheessa voi tuntua, että ”työstään on jo saanut sen mitä siitä voi saada, ja antanut sille sen, mitä kokee pystyvänsä antamaan”.  On tullut koettua nuorena jo. Ei uupumuksena, vaan helpotuksena ja energian vapautumisena uusiin suuntiin.  
Isäni työskenteli vankeinhoidossa ja kuoli nuorena. Tietämättä, että opiskelisin joskus yliopistossa ja että tekisin väitöskirjan vankeinhoidosta. Tutkimuksen valmistuttua koin yllätyksekseni, että olin saattanut loppuun jotakin tärkeää. Sellaista, minkä isäkin ehkä olisi halunnut selkeän ilmaisunsa merkkimuodossa saavan.
Että ihmisillä, ihmisarvolla ja ihmisoikeuksilla on väliä. Että inhimillisillä tarpeilla on väliä. Että ihminen voi inhimillisyydessään myös erehtyä, mutta monia asioita voi korjata. Että armoa ja toivoa on. ”Toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne”, oli isälläni tapana kannustaa.
Kuolemalla on taipumuksensa järkyttää ja järisyttää – etenkin, jos siihen ei hoksaa valmistautua. Mutta järkytyksen keskellä ja etenkin sen jälkeen, se jonkin välittäminen välittyy, kantaa, koskettaa ja kestää, vaikka sitten luopuminen väistämättä kohdataan.  Keskeneräisyys voi monessa olla kelvollista jatkoon.
Hyvin sopii, että sukupolvien ketjussa kuolema saa säilyttää salaisuutensa, iästä riippumatta. Se helpotus yhtälössä on kohdillaan. Ihan kuten Eskola Hamletin loppua mukaillen kirjoituksensa päättää: the rest is silence.

maanantai 28. elokuuta 2017

Osallisuus olohuoneessamme

Elina Pajula on Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen toiminnanjohtaja.


Osallisuus on mantra, jota toistetaan ja jonka kautta toivotaan ratkaisuja ihmisten elämän ja hyvinvoinnin parantamiseksi. Silloin tällöin kuulee kuitenkin epäilyä ihmisten tarpeesta ja halusta osallistua. Osallisuus voidaan myös valjastaa osaksi kontrollia, huono-osaisuutta kokevien ihmisten syyllistämisen loputtomaan ketjuun.

Pääministeri Lipponen toi osallisuuskäsitteen politiikan tason keskusteluihin 90-luvun EU-ympyröistä. Osallisuus nähtiin syrjäytymisen positiiviseksi vastakäsitteeksi. Osallisuutta edistämällä vahvistettaisiin ihmisten kokemusta johonkin kuulumisesta: mahdollisuus saada riittävää tietoa, vaikuttaa ja osallistua itseä koskevaan päätöksentekoon ja lähiyhteisön asioihin.

Tämän päivän osallisuuspuhe saa painoarvonsa uudesta lainsäädännöstä. Laeissa osallisuudella tarkoitetaan mahdollisuutta osallistua: asukkaana, asiakkaana ja palvelujen käyttäjänä. Maakuntalaki listaa osallistumiskeinoiksi eri käyttäjäryhmien neuvostot, neuvottelukunnat ja raadit.

Kansalaisjärjestöjen toiminta mahdollistaa kohtaamista, vertaistukea ja ymmärrettävää asiantuntijatietoa ihmiskielellä. Järjestöjen tehtävä onkin kyetä antamaan ääni ja vaikutusmahdollisuus myös hiljaiselle ja väsyneelle. Matalan kynnyksen toiminta voi tarjota ensimmäisen askeleen kohti osallisuuden kokemusta: olen tärkeä, minusta ollaan kiinnostuneita, olen osa yhteisöä, voin vaikuttaa omassa arjessani - vaikka kuinka pienellä tavalla.

Osallisuuden teema on erityisen tärkeä niiden ihmisten kannalta, jotka ovat eri syistä ilman valintaansa ajautuneet yhteiskunnan marginaaliin pitkäaikaissairauksien, pitkittyneen työttömyyden, jatkuvan pienituloisuuden tai köyhyyden noidankehään. Tutkija Anna-Maria Isolan mukaan pahimmillaan köyhyys kapeuttaa elämän. Köyhä sinnittelee päivästä toiseen eikä pysty katsomaan pitkälle tulevaisuuteen.

Sosiaalipoliitikot ovat jo vuosia muistuttaneet, että jakaantuneessa Suomessa sosiaaliset etäisyydet ovat kasvaneet. Keskiluokan voi olla vaikea ymmärtää huono-osaisuutta, jos sitä ei tarvitse kohdata eikä sen syitä tunnistaa. Kunniallisten ja kunniattomien köyhien paluu näkyy keppi- ja kontrollitoimien kasvuna. Professori Juho Saari on kiteyttänyt, että ”työtön näyttää sitä laiskemmalta, mitä kauempaa häntä katsoo”.

Professori Aila-Leena Matthies varoittaa, että varsinkin heikompiosaisten asiakkaiden oikeus osallistumiseen on muuttunut velvollisuudeksi tai suoranaiseksi nälkäpakoksi. Jos et osoita aktiivisuutta ja osallistu toimenpiteisiin, menetät oikeutesi toimeentuloon. Osallistumispakotteet voivat tehdä asiakkaan elämästä entistä enemmän ulkoa ohjattua, jolloin oma elämänhallinta ja unelmat karsiutuvat pois.

Itä- ja Pohjois-Suomi on muun muassa Sokra-hankkeen selvityksissä todettu matalan osallisuuden alueeksi. Taustalta löytyvät huono-osaisuuden monet ulottuvuudet. Jos huono-osaisten osallisuutta halutaan parantaa, sosiaalinen on palautettava sote-uudistukseen.

Tämä on julkisen ja järjestösektorin yhteinen tehtävä, Suomi 100 -vuoden kunniatehtävä.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Tasa-arvon taju

 
Eeva Jokinen, professori, yhteiskuntapolitiikka, Itä-Suomen yliopisto

Nyt kun sote-uudistus on saanut vähän väljyyttä aikatauluun, on hyvä hetki saattaa myös uudistuksen sukupuolivaikutusten arviointi eli suvaus kuntoon. Suvaus on tasa-arvolain tarkoittama toimi, jolla viranomaisten tulee arvioida kaikkea toimintaansa eri sukupuolten näkökulmasta ja luoda toimintatavat tasa-arvon edistämiseksi. Suvauksen tulee olla osa kaikkea yhteiskuntapolitiikkaa jo valmistelun aikana. Suvausta ei ole se, että kokeillaan, ja sitten katsotaan, miten kävi.
Sote-uudistuksesta on tehty lain edellyttämä arviointi. Siinä todetaan muun muassa, että henkilöstövaikutukset kohdistuvat ensisijassa naisiin, kyse kun on naisvaltaisesta alasta. Jos työnantaja vaihtuu, on mahdollista että työehdot huononevat. Ehkä juuri kaikkein naisvaltaisimmista tehtävistä, kuten toimistotyö, karsitaan väkeä. Uudistuksella saattaa olla miesten terveyttä ja hoitoon hakeutumista edistävää vaikutusta, jos se onnistuu ja palveluohjaus toimii. Naisille tullee aliedustus maakuntavaltuustoihin ja johtaviin tehtäviin. Naisyrittäjien asema heikentyy, kun tilaa avataan suurille tuottajille.
Arviointi on tehty, mutta sote-keskusteluista puuttuu tasa-arvon taju eli ymmärrys siitä, kuinka sukupuoli ohjaa toimiamme, jos emme puutu siihen tietoisesti. Tajua on harjoitettava koko ajan. Se ei ole asia joka hoituu teettämällä selvitys ja unohtamalla se sitten.
Usein sanotaan, että ”kun ei ole asiantuntemusta”. Tämä on huono argumentti, sillä suvaus on lopulta aika helppoa. Ohjeita löytyy. (Esim. http://stm.fi/valtavirtaistaminen.) Ensimmäinen ohje: aloita heti! Jos tasa-arvon taju herätellään liian myöhään, suvaus alkaa turhauttaa, koska on jo tehty vaikeasti peruttavia virheitä.
Suurin este suvaamiselle on tekosyy: se on muka joutavanpäiväistä, hukkaan käytettyä aikaa. Joidenkin mielestä se ei ole pelkästään joutavaa, vaan naurettavaa ellei peräti vaarallista pelleilyä. Ei ole.
Kaikkien tunnettujen yhteiskuntien toiminta edellyttää palkatonta toimintaa. Ilman hoivaamista, ruuan laittamista tai sosiaalisten taitojen opettamista eivät pyöri tehtaat, start up -yritykset eivätkä palvelut. Tämä useimmiten naisten kontolla oleva ja näkymättömäksi jäävä toiminta ja sen seuraus, sukupuolten työnjaon muka-luonnollisuus näkyy selvästi myös työmarkkinoilla. Sote-uudistus on mahdollisuus purkaa näitä syvään juurtuneita käytäntöjä. Suvaus näyttää puuttumisen paikkoja ja varoittaa vanhoihin uomiin juuttumisesta.
Kun tasa-arvon taju toimii, näkee samalla muidenkin yhteiskunnallisten erojen vaikutuksia: Miten vaikuttaa alue, ikä, seksuaalisuus, liikkuvuushistoria tai toimintakykyisyys? Miten eroja voi tasoittaa?
Sote-uudistus muuttaa alaa aivan varmasti. Sujuu se hyvin tai huonosti, joidenkin on hoidettava asiakkaat ja potilaat sen aikana ja jälkeen. Sote-aloilla nämä ”jotkut” ovat usein naisia. Suvaus auttaa pitämään huolen siitä, että heidän jaksamisestaan pidetään huolta ja heille maksetaan kunnollista palkkaa sukupuolesta riippumatta.  

Mummo yllättää

Arja Jämsén:


Soitin jännittyneenä ovikelloa. Olin ajanut parisataa kilometriä, saapunut pikkukaupunkiin ja löytänyt oikean talon. Täällä hän asuu.
Tunsin olevani tv-sarjassa Kadonneen jäljillä. Vain nenäliinapaketti ja dramaattinen taustamusiikki puuttuivat. Eikä minulta kukaan varsinaisesti ollut kadoksissa. Olipahan vain edellisestä tapaamisesta ehtinyt vierähtää tovi – melkein 60 vuotta.
Olin pari viikkoa aikaisemmin selannut kirjastossa paikallislehtiä etsien työhöni liittyvää uutista. Katseeni pysähtyi yhden lehden aukeamaan: tässä on jotain tuttua. Niinpä, juttu kertoi naisesta, joka vietti 100-vuotispäiviään. Tunnistin hänet 12 vuotta sitten kuolleen isäni äitipuoleksi. Olin tavannut hänet viimeksi alle kouluikäisenä lapsena. Pieni sukuni ei ole oikein kunnostautunut sukulaisuussuhteiden vaalimisessa.
Lehtijuttu kertoi, että tämä mummopuoleni – sanotaan häntä vaikka Ritvaksi – asuu kotonaan hyvissä voimissa. Silloin sen päätin: tätä tilaisuutta en nyt hukkaa. Hän olisi viimeinen, joka osaisi kertoa isäni lapsuudesta ja nuoruudesta. Siltä istumalta etsin hänen puhelinnumeronsa ja soitin. Olin varautunut selittämään taustoja, mutta Ritva täräytti nimeni kuultuaan, että kyllähän minä nyt sinut muistan. Saman tien sovimme tapaamisesta.
Kerrostalon eteisessä seisoi Ritva, sirkeäsilmäisenä ja virkeänä. Hän oli etsinyt valokuva-albumit jo valmiiksi, muistaa kaikki nimet ja kertoo tarinat. Näen ukkini nuoruuden kuvan, komea mies. Kuva löytyy myös ukin isästä Fredrikistä. Presidentti P. E. Svinhufvudin kuvakin vilahtaa. Niin, satuin olemaan silloin Helsingissä, Ritva sanoo.
Ihmiset ja vuosikymmenet humisevat päässäni. Olen kaukana menneessä maailmassa. Ritva on syntynyt maaliskuussa 1917 Suomen suurruhtinaskunnassa. Elämän lähtökohdat eivät olleet kaksiset. Sisko kertoi pettuleivän syömisestä, minä vauvana säästyin siltä, Ritva muistelee.
Satavuotias Ritva on hyvässä kunnossa. Näkö, kuulo, muisti, kaikki toimivat. Lonkat vihoittelevat, mutta kävelysauvat antavat tukea liikkumiseen. Hän kulkee joka päivä hissittömän talon neljännestä kerroksesta alakertaan ja takaisin. Lääkkeitä on tarvittu vasta viimeisen vuoden aikana. Sosiaalialan ihmisenä kysyn, millaista kotiapua heillä on. Kerran kävi siivooja, vastaa Ritva. Kotityöt luonnistuvat vielä yhdessä 16 vuotta nuoremman aviomiehen kanssa.
Tietenkin kysyn pitkän iän salaisuutta. Tulepa tänne työhuoneeseeni, hän kutsuu. Huone on taiteilijan ateljee. Ritva maalaa öljyväreillä maisemia ja kukkia. Viime talveen asti hän kävi kansalaisopiston maalauspiirissä. Olohuone kertoo muista harrastuksista: lehtiä, ristikoita, virkkauksia. Eläkkeelle jäätyään Ritva meni mukaan eläkeläisjärjestöihin ja kulki porukassa ulkomaan matkoilla Moskovaa ja Mustaamerta myöten. Ritvan kynästä syntyy myös runoja, joita julkaistaan paikallislehdessä. Toukokuussa hän kirjoitti runon Mauno Koiviston muistolle. 
Sanon huh! Ollaan yhteyksissä.