keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Sukupolvet joulun alla

Tuula Kukkonen on yliopettajana Karelia-ammattikorkeakoulussa.


Loppuvuoden tohinoiden keskellä on tullut ääneenkin todettua, että kohta on joulu, mutta ei yhtään tunnu siltä. Johtuneeko sekalaisista säistä vai työpäivistä, jolloin ei ole ehtinyt edes huomata valoisan ajan lyhentymistä. Pimeää kuitenkin on, ja askeleet tuntuvat tarpovan jähmettyvässä betonissa.

Joulunalusaika painaa myös raskaita muistoja hartioille: Jos joulun kutkuttava odotus olikin jäänyt jo lapsuusvuosiin, huoleton jouluhössötys jäi taakse kuusi vuotta sitten. Sen joulun tiedettiin olevan äitini viimeinen. Joulusaunassa 17-vuotias tyttäreni löysi kaulaltaan patin, jota seuranneet syöpähoidot auttoivat hänet elämässä eteenpäin.

Arkihuolet unohtuivat eilisiltana, kun 20-vuotias kuopukseni ja kohta 80-vuotias isäni istuivat vierekkäin sohvallani. Kohtaamiset ovat melko harvinaisia, kun pääkaupungissa asuvan tyttären lentävä työ vie häntä maihin kaukaisiin, ja isä asuu pohjoiskarjalaisessa vaarakylässä. Nyt tytär oli tullut käymään ennen lähtöään jouluksi töihin, ja isä oli viettänyt päivän sairaalassa saamassa lääkehoitoa pitkäaikaissairauteensa.

Kaksi eri maailmoissa elävää ihmistä, joista toinen aikuistuu nyt eri puolilla maapalloa, ja toinen on aikuistunut liian varhain lähtiessään pikkupoikana rengiksi – mitä puhuttavaa heillä voisi olla? Toinen voisi valitella moninaisia vaivojaan, 25 kilometrin matkaa ruokakauppaan ja muita hankaluuksia. Toinen voisi vastata samalla mitalla, kuvailla aikaerorasituksia, aasialaishotellien torakoita ja lentokoneruuan tasoa.

Mutta siinä he istuivat, ja puhuivat työstä. Ukki kysyi, miten olet viihtynyt työssäsi. Tyttö kertoi, mutta enimmäkseen kuunteli. Miten nuori mies oli ollut periaatteellinen ja jättänyt savotan arvioidessaan työehdot kehnoiksi ja yhden markan tuntipalkan liian pieneksi. Miten veljekset olivat lähteneet etsimään parempia työmaita muualta Suomesta ja miten muutettiin vastavihityn nuorikon kanssa eteläsuomalaiseen kaupunkiin. Ja sieltä taas takaisin kotikylään.

Ukki mainitsi jonkun asian yhteydessä, että ei tästäkään tempauksesta kannata mallia ottaa, mutta niin se elämä vain meni. Tyttö kuunteli, eikä kysynyt, mitä tarkoittaa justeeri tai mitä uitossa tarkoitti vierittely tai miten kodinkoneita niklattiin. Sen sijaan kysyi, miltä sinusta silloin tuntui ja miten te asuitte.

Ja kuuntelin minäkin, keittiössä mukamas kiireisenä touhutessani. Mietin isän 60 vuotta kestänyttä työuraa renkipoikana, savottajätkänä, tehdastyöläisenä, kaivinkonekuskina ja sitten vielä reilut 40 vuotta yrittäjänä ja sivutoimisena maanviljelijänä ja minimaalisen pientä eläkettä.

Kolmetuntisen kuluttua ukin oli aika lähteä ajelemaan kotiinsa, jotta aamulla saisi uunit lämpiämään ja voisi vaikka tehdä jouluksi maalle tulevan naapurin pihassa lumityöt.

Halatessaan tyttöä ukki sanoi: ”Mukava, kun saatiin jutella. Kiitos, kun sain kertoa, minkälaista minun elämäni on ollut.”

Tänä aamuna herätessäni huomasin, että nyt tuntuu ihan joululta.

torstai 14. joulukuuta 2017

100-vuotiaiden salaisuus



Arja Jämsén (vas.) työskentelee yksikön johtajana ISOssa ja Tuula Kukkonen yliopettajana Karelia-ammattikorkeakoulussa.  


Satavuotiaita suomalaisia on paljon ja määrä kasvaa. Vuonna 2016 yli satavuotiaita oli väestörekisterikeskuksen mukaan 819.

Hakasalmen huvilan näyttelyssä Helsingissä seitsemän 100-vuotiaan Suomen ikätoveria kertoo elämästään ja paljastaa pitkän ikänsä salaisuuksia. 

Yksi kertoo salaisuuden olevan lapsissa ja lastenlapsissa, toinen taas siinä, ettei ole ollut lapsia!  Eräs arvelee 81 vuotta kestäneen avioliiton vahvistaneen hyvinvointia ja tuoneen pitkää ikää – tosin liiton kestävyyttä selitetään puolison runsailla työmatkoilla. 

Työyhteisön ja ahkeran työnteon merkitys mainitaan usein, mutta samalla muistutetaan, että myös sahti on ollut sangen tärkeää. Yhden satavuotiaan mainitsema elämänmyönteisyys vaikuttaa yhdistäneen heitä kaikkia. ”Yksinkertainen elämä, ilo ja kohtuullisuus kaikessa” – siihen tiivistyy paljon tuon sukupolven asenteesta. 

Salaisuuksien selityksenä ei näy funktionaalisia elintarvikkeita, erikoisruokavalioita, eksoottisia liikuntalajeja, somea eikä muutakaan teknologiaa, ei ympärivuorokautista kauppojen aukioloa, eikä sen enempää hemmottelu- kuin uskomushoitojakaan. 

Myös Pirkko Lahti ja Ulla Numminen ovat selvitelleet pitkän iän salaisuutta. He kuvaavat kirjassaan Satavuotiaiden kädenjälki, miten nykyiset satavuotiaat elävät aivan toisenlaisessa maailmassa kuin mihin syntyivät. He ovat kokeneet kolme sotaa. He jälleenrakensivat Suomen ja loivat pohjan ja perustan hyvinvointivaltiolle.

Lahti ja Numminen kysyivät kymmeneltä satavuotiaalta pitkän iän salaisuutta. Vastauksissa toistui ajatus vaikeuksien voittamisesta: ”Välillä aina meni kivi kenkään. Se otettiin pois ja jatkettiin matkaa.” Päällimmäisenä oli myönteinen elämänasenne ja tyytyväisyys, vaikka monella oli taustalla ankara lapsuus, sodat ja menetykset sekä raskas työ. Elämään sisältyi onnistumisen kokemuksia työssä ja perheessä. Elämää ovat ohjanneet selkeät elämänarvot, rehellisyys, ahkeruus ja tunnollisuus. 

Maailmalta löytyy neljä satavuotiaiden keskittymää. Japanin Okinawassa satavuotiaiden määrä on viisinkertainen Suomeen verrattuna. Siellä ihmiset viettävät yksinkertaista elämää, hoitavat puutarhaansa ja syövät kasviksia, mutta eivät punaista lihaa. Italian Sardiniassa nautitaan elämästä, juodaan punaviiniä ja syödään punaista lihaa ja juustoa, mutta myös kasviksia. Kaliforniassa adventistien yhteisössä liikutaan paljon, syödään kasviksia ja pähkinöitä. Hengellinen elämä on keskeistä. Ja neljäntenä alueena on Etelä-Italian kylä, jossa ruokavaliossa on kalaa, papuja ja oliiviöljyä.

Pitkää ikää ei siis ratkaise punainen liha eikä kala. Yhtä vastausta ei löydy. Osuisiko lähimmäksi pitkän iän salaisuutta, jos rakentaisi elämänsä pienimuotoisen arjen varaan, nauttisi hyvästä seurasta ja söisi kasviksia ja pähkinöitä ja joisi päälle viiniä. 

Pirkko Lahti & Ulla Numminen: Satavuotiaiden kädenjälkiä. Docendo. 2017


perjantai 8. joulukuuta 2017

Pankkiasioilla perjantaina kello 10


Raili Könönen työskentelee sosiaalityöntekijänä Siun sotessa. 

Pankin ovet olivat juuri auenneet, ja kadulla odotellut väki työntynyt sisään. Pankkisali oli täynnä, pääasiassa ikäihmisiä paperilaskut käsissään.

Ovella seisoi ovimies kuin ennen vanhaan ravintolassa. Hän on vastaanottovirkailija, joka ohjailee asiakkaita. Pankkisali tuo mieleen pelihallin korkeine pöytineen.

Ennen pankkiin mentiin nostamaan käteistä. Nyt kävi heti selväksi, ettei käteisen nostaminen enää onnistu. Tällaisesta haaveilevat asiakkaat ovimies ohjasi nostoautomaatille. No, monen hämmennys oli suuri, koska heillä ei ollut edes korttia mukana. Ei monella sen puoleen ole osaamistakaan toimia automaatilla. Osa ihmisistä myös arkailee käteisen nostamista ulkona sijaitsevasta automaatista. Varsinkin, jos liikkeet ovat jo hidastuneet ja sormet kömpelöityneet. Ikäville pitkäkyntisille on siinä tarjolla turhan monta tilaisuutta.

Seurasin pientä rollaattoria lykkivää mummoa, jonka laskuja pankkivirkailija maksoi. Laskuja oli useita, ja aikaa meni puolisen tuntia. Mummo ei voinut istua, koska asiakkaille ei ollut tarjolla tuoleja. Hän yritti nojata välillä pankin ”baaritiskiin” ja välillä rollaattoriinsa. Hintaa kärsimykselle tuli, sillä tiskillä maksettaessa jokaiseen laskuun tulee lisää reilut viisi euroa. 

Vieressäni odotteli vanha mies yksi lasku kädessään. Häneltä meni vuoro ohi, koska hän ei kuullut vuoronumeron kilkatusta eikä arvannut koko ajan tuijottaa seinällä vaihtuvia numeroita. Joku iäkäs rouva lähti suutuspäissään puhisten ovesta ulos. Hän olisi nostanut lapsenlapsille joululahjarahaa, mikä ei nyt pankin tiskiltä onnistunut. Hän jätti vuoronumeronsa ovimiehelle. Tämä antoi sen vuoronsa äsken missanneelle miehelle, joka nyt pääsi asioimaan. 

Nuoripari pyöri aulassa. Vuoronumerokoneesta ei enää voinut valita asioinnin syytä. Kone kysyy vain kielen, suomi vai englanti. Yksi asiakas nauroi, että hän otti vahingossa englanninkielen. Hän kysyi, mitä nyt, joudunko odottamaan nyt pitempään tällä englanninkielisellä linjalla. Kukaan ei hänen kysymykseensä vastannut ja hän otti uuden, suomenkielistä palvelua lupaavan vuoronumeron.

Reilun puolen tunnin päästä koitti oma vuoroni ja sain asiani hoidetuksi. Pankkikokemukseni herätti syvän huolen suomalaisesta digiloikasta. 

Digitalisaatio on hyvä renki, mutta huono isäntä. Matalan kynnyksen digi-opastusta ja valmennusta tarvitaan paljon, paljon lisää. Monin paikoin on saatu erinomaista kokemusta vertaisvalmentajista ja -kouluttajista. Ja otetaan käyttäjät mukaan suunnittelemaan palveluita ja laitteita.

Kun loikataan, katsotaan, että matalammankin tason loikkaajat pysyvät mukana. Suomi 100 -henkeen: ei jätetä kaveria! 

torstai 30. marraskuuta 2017

Luulin tietäväni


Anne Frimodig on Pohjois-Karjalan lapsi ja perhepalveluiden muutosagentti (STM) ja kehittämisasiantuntija

Luulin tietäväni, mitä perhekeskuksella tarkoitetaan. Mitä enemmän asiaa kuitenkin puntaroin, sitä suuremman kolauksen ymmärrykseni sai. Huomasin oman tietämättömyyteni ja aloin vajota yhä syvemmälle käsitteisiin, kun yritin hahmottaa niitä kokemustietoni kautta. Koska hyökkäys on paras puolustus, en vielä luovuta, siispä haastan.
Miten voi olla niin vaikeaa määrittää perhekeskus ja sen tuottamat palvelut, toiminnat sekä ihmiset niitä tekemään ja johtamaan? 
Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma LAPE on sosiaali- ja terveysministeriön sekä
opetus- ja kulttuuriministeriön yhteisesti johtama hallituksen kärkihanke, jossa on lupa kehittää. Tavoitteena ovat tulevaisuudessa paremmin toimivat lasten, nuorten ja perheiden palvelut. 
Hanke toimii kaikissa maakunnassa vuosina 2017–2018 valitsemiensa kehittämiskokonaisuuksien kautta. Näitä ovat: toimintakulttuuri, perhekeskus, erityispalvelut ja vaativat palvelut sekä koulu- ja varhaiskasvatus. Maakunnallisen perhekeskustoimintamallin tavoitteena on varmistaa hankekauden päättymisen jälkeen edellytykset perhekeskustoimintamallin mukaiselle toiminnalle ja toiminnan toteutukselle, vaikutuksen ja kustannusten seurannalle ja jatkuvalle kehitykselle. 
Halmeen, Kekkosen ja Perälän (2012) mukaan perhekeskustoimintaa on kehitetty Suomessa jo vuodesta 2002, mutta valtakunnallinen tieto on ollut puutteellista. Perhekeskustoimintaa ovat toteuttaneet eri tahot ja siitä on käytetty erilaisia nimityksiä. Tavanomaisempia ovat olleet perhekeskus ja perhepalvelukeskus. Muita ovat olleet hyvinvointineuvola, perheasema, perhekahvila, perhepalveluverkosto ja perhetupa. Siitä on puhuttu myös lasten ja perheiden palveluina tai sille ei ollut vakiintuneessa käytössä erillistä nimikettä. 
Nimikkeillä ja käytettävillä käsitteillä on suuri merkitys. Onko haasteemme juuri siinä, ettemme tiedä, mitä käsitettä käyttäisimme? Ja mistä puhumme, kun puhumme perhekeskuksista? 
Valtakunnan tasolla perhekeskus-käsitteen ja palvelujen määrittely on parhaillaan menossa ja odotukset perhekeskuksen minimipalvelujen määrittelyn osalta ovat suuret.
Ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen on todennut, ”etteivät onnellisuus ja onnistuminen ole kiinni yksittäisistä kisoista, vaan pitää osata nauttia treenihetkistä ja tästä matkasta.” Perhekeskuksen kehittäminen voidaan nähdä myös yhdenlaisena matkana – treenihetkistä puhumattakaan. 
Tärkeintä asiakkaan kannalta on kuitenkin maali, jossa voidaan yhteisesti todeta ja tietää, mitä perhekeskus tarkoittaa juuri minulle. 
Lue lisää:
Halme, N. Kekkonen, M. & Perälä, M.-L. 2012.  Perhekeskukset Suomessa. Palvelut, yhteistoiminta ja johtaminen. Raportti 62/2012.  
Kotilainen, J. 2017. Tähtäin matkassa. Helen 4/2017.

tiistai 28. marraskuuta 2017

VeKe kävi ISOlla

Susanna Kähkönen (oik.) on Pohjois-Savon Vertaistuen Keskuksen projektipäällikkö ja Hanna Tervo  projektityöntekijä 

VeKe, Pohjois-Savon Vertaistuen Keskus, pääsi esittelemään tavoitteitaan ja toimintaansa ISOn tiimille, jossa asiantuntemusta riittää.
VeKen tuotoksena syntyy Pohjois-Savon sote-järjestöjen organisointi- ja koordinointimalli. Keskus tuo esiin järjestöjen ammatillisen osaamisen ja roolin yhdenvertaisena hyvinvointipalvelujen tuottajana. Osaaminen tuodaan esiin hyvinvointitarjottimen kautta. Tarjotin kokoaa yhteen tiedot järjestöjen palveluista. Tätä kautta esimerkiksi sairaanhoitaja, palveluohjaaja, lääkäri tai kuka tahansa asiakkaita kohtaava työntekijä tavoittaa järjestöt ja niiden palvelut.
Toimintamme on osa valtakunnallista Järjestö 2.0 -kokonaisuutta. Pohjoissavolaisen asiantuntijuuden tavoittaminen ja hyödyntäminen yli sektoreiden on meille toiminnan alkumetreillä ensisijaisen tärkeää.
Vertaistuen Keskus toitottaa kanavien olevan auki ja haluaa painottaa vuorovaikutuksen kaksisuuntaisuutta. VeKe ei tuuttaa tietoa vain omista tekemisistään. Palautekanavat, some, sähköposti ja puhelinnumerot ovat sitä varten, että meidät tavoittaa!
Tavoite nro 1 on sote-palveluja käyttävän kuntalaisen terveyden ja hyvinvoinnin lisääminen Pohjois-Savossa siten, että kuntalainen löytää järjestöjen palveluiden piiriin riippumatta asuinkunnastaan. Kuka nyt tältä pohjalta haluaa meihin ottaa yhteyttä tai antaa palautetta? Ei kukaan.
Toiminnasta ne ihmiset ovat kiinnostuneita! Tavoitteet on vietävä toiminnan kautta ymmärrettävälle tasolle. Sote-järjestöjen kenttä on laaja. Kun ajatellaan käsitteiden kirjoa ja asiantuntijoiden määrää järjestökentällä, on taattu, että käsitteiden pohdinta on tarpeen. Käsitteet asettavat VeKelle ja järjestöjen väliselle yhteistyölle oman haasteensa, saatikka kun mukaan otetaan myös muut toimijat, esimerkiksi sairaanhoitajat ja muut julkisen sektorin työntekijät.
Pohjois-Savon Vertaistuen Keskuksen toiminta pyörähti käyntiin elokuussa. Olemme jo tähän mennessä saaneet paljon palautetta viestinnästä. Tämä palaute on erittäin arvokasta.
Käsitteiden selkeyttäminen on yksi tärkeä osa järjestöjen kanssa tehtävää työtä. Tämän työn kautta oma toiminta saadaan paketoitua kokonaisuudeksi, josta pystytään viestimään selkeästi.
Selkeä viestintä on tärkeä osa Pohjois-Savon Vertaistuen Keskuksen ja pohjoissavolaisten sote-järjestöjen toimintaa!
Lue lisää, ota yhteyttä:

 

maanantai 13. marraskuuta 2017

Oikeus, kohtuus ja selvyys sosiaalityön viestinnässä

kuva: Pixabay
Tarja Kauppila:


On kiire, on vaitiolovelvollisuus, on työeste. En oikeastaan ehdi, en oikein tohdi, en oikeasti osallistu.  Ankeaa. Miten saataisiin sosiaalityöntekijöiltä nykyistä enemmän julkisia kannanottoja? Miten saataisiin sosiaalityöntekijät liiemmin taivuttelematta joukolla mukaan viestintäseminaareihin?
Sosiaalityö on monipuolista työtä ihmisarvon puolesta. Yhteiskunnassa puolustajaa tarvitsevat heikot, eivät vahvat. Sosiaalityöntekijöillä olisi varmasti koskettavia ja vaikuttavia terveisiä siitä, miten ihmiset arjessaan selviytyvät ja mitä he milloinkin kokevat avuksi tarvitsevansa.
Asiantuntevia kehittämisvinkkejä kaivataan palvelujen ja toimintojen uudistamiseksi. On vakava vahinko, jos viestit eivät välity. Sosiaalityötä ei ole vara jättää mysteeriksi!
Sosiaalityötä tehdään usein kovissa työpaineissa ja muutosten myllerryksessä. Pätevistä ja pysyvistä sosiaalityöntekijöistä on monin paikoin kovasti pulaa. Sosiaalialan osaamiskeskusten selvitys tältä vuodelta kertoi, että viime aikoina joka toisessa sosiaalityön rekrytoinnissa kunnilla on ollut vaikeuksia.
Hankalimmissa työpaikoissa sosiaalityöntekijät vaihtuvat tiuhaan. Kun pitäisi ajan hengessä säästää, niin sijaisia ei välttämättä palkata poissaolojen tai rekrytointivaiheiden ajaksi. Koulutusmäärärahoja osaamisen kehittämiseksi ei ole aina riittävästi tarjolla.  
Kaikki sosiaalityö kaikkialla ei ole kriisissä, mutta paikoin se toimii melko heikolla hapella. Tästä pitäisi olla oikeus viestiä neutraalisti ilman pelkoa ikävistä seuraamuksista.  Kehittämisviestit pitäisi ottaa asiallisesti vastaan ja toimia viivyttelemättä tilanteen korjaamiseksi.
Useimmat sosiaalityöntekijät kirjoittavat työssään paljon joka tapauksessa. Virallisia asiakirjoja ei voi jättää kiireessäkään tekemättä. Sosiaalityöntekijöille pitäisi voida tarjota kohtuulliset mahdollisuudet laatia kirjaukset rauhassa sekä päivittää ja kehittää jatkuvasti viestintäosaamistaan.  Kyse on sosiaalityöntekijän asiantuntijatehtäviin liittyvästä perusoikeudesta. Digitalisointi etenee, työssä välttämättömät tekniset välineet ja viestintämahdollisuudet uudistuvat nekin.
Tiina Torpan (2014) laatima Työssään kirjoittavan opas muistuttaa, että kansalaisille selvä teksti merkitsee arjen demokratiaa: sitä, että ihminen ymmärtää lukemansa. Viestin sisältö pitäisi mielellään pystyä omaksumaan kertalukemalla.  Tämä on kannatettava tavoite myös vaikuttavassa sosiaalityössä.
Oikeus, kohtuus ja selvyys sosiaalityön viestinnässä on panostuskysymys. Päättäjillä, johdolla ja lähiesimiehillä on sekä valta että vastuu turvata työn kehittämisen voimavarat. Sosiaalityöntekijöillä on niin asiantuntijan oikeus kuin ammattilaisen eettinen velvollisuus huolehtia viestintäosaamisen käyttämisestä ja kehittämisestä.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Pikkuvasikoista palvelutuotantoon


Teija Nuutinen toimii järjestösuunnittelijana Sininauhaliitossa.


Tunnustaudun järjestöjääräksi! Jo pikkulapsesta lähtien olen kuulunut johonkin itäsuomalaiseen yhdistykseen, jossa on haluttu parantaa maailmaa, tavalla tai toisella. Muistan, miten tärkeältä tuntui 4H-yhdistyksen ”pikkuvasikka” -toiminta -70-luvulla. Maalaistalojen lapsina saimme oman kasvattivasikan vuoden ajaksi omaan kotinavettaan – en tosin muista miksi! Mutta vasikan muistan, miten se pehmeällä turvallaan imi sormeani, jota kenties kuvitteli emolehmän tissiksi.
Kyläyhdistys ja kyläkoulu kaikkien kohtaamispaikkoina
Myöhempinä vuosikymmeninä, omankin perheeni maaseudulle perustaneena, kyläyhdistys tarjosi monenlaisia osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Hankittiin kylälle katuvaloja turvaamaan lasten koulumatkaa tai järjestettiin kylän vanhuksille virkistyspäiviä kyyteineen, ruokailuineen ja kampaajapalveluineen.
Kyläkoulu toimi ”matalan kynnyksen kohtaamispaikkana”, tilana, jonne jokainen saattoi tulla semmoisenaan. Siellä tultiin kohdatuksi ja palvelluksi ihan vain sen vuoksi, että oltiin kyläläisiä. Ja itsekin sai osallistua. Kyläyhdistyksen ansiosta kyläkoulun jääkiekkokaukalossa paloivat sähkövalot, ja rantakalaillassa ja pilkkikilpailuissa jaettiin kauppojen ja yritysten lahjoittamia arpajaispalkintoja.
Oi niitä aikoja! Maailman muuttuessa myös yhdistystoiminnan on joko muututtava tai kuihduttava pois. Nyt täytyy ja nyt saa tehdä yhteistyötä muiden yhdistysten, seurakuntien, kuntien sekä monenkirjavan ”sote- ja hyte” -kentän kanssa, jotta yhä useampi pääsisi osalliseksi kohtaamisesta ja palvelluksi tulemisesta.
Ihmiskasvoista ihmisarvotyötä
Sininauhaliiton 106 jäsenyhteisöstä 15 toimii Savo-Karjalan eli Pohjois-Karjalan, Etelä-Savon ja Pohjois-Savon sekä Kainuun alueilla. Jäsenyhteisöissä on monenlaista vapaaehtoistoimintaa ja ruoka-aputyötä tai edistetään hyvinvointia luonnon, eläinten, käsillä tekemisen ja maaseutuympäristön avulla. Jossakin yhdistyksessä toimitaan lapsiperheiden, vanhusten ja maahanmuuttajien hyväksi kaupunkilähiössä. Jotkut yhdistykset tuottavat päiväkeskuspalveluja tai asumisen tukea oman kaupunkinsa tai kokonaisen maakunnan tarpeisiin.
Sininauhaliitossa edistetään jäsenyhteisöjen verkostoitumista ja kehitetään kummitoimintaa. Savo-Karjalan ja Kainuun jäsenyhteisöt tapaavat säännöllisesti ja ovat linkittyneet toisiinsa Facebookissa. Liiton kummiin voi ottaa yhteyttä esimerkiksi yhdistyksen koulutustarpeissa, avustus- ja arviointiasioissa tai sote-lakikiemuroiden selvittelyssä.
Sininauhaliiton jäsenyhteisöjen vapaaehtoiset ja ammattilaiset tekevät usein työtä kaikkein vaikeimmissa elämäntilanteissa olevien, rikkinäisten, yksinäisten, sairaiden ja syrjään jääneiden parissa. Päiväkeskuksissa ja kohtaamispaikoissa eletään yhteisöllistä arkea ja parannetaan maailmaa – tavalla tai toisella.

Blogin alkuosa on
julkaistu Sininauhaliiton verkkosivuilla 17.10.2017.