maanantai 13. marraskuuta 2017

Oikeus, kohtuus ja selvyys sosiaalityön viestinnässä

kuva: Pixabay
Tarja Kauppila:


On kiire, on vaitiolovelvollisuus, on työeste. En oikeastaan ehdi, en oikein tohdi, en oikeasti osallistu.  Ankeaa. Miten saataisiin sosiaalityöntekijöiltä nykyistä enemmän julkisia kannanottoja? Miten saataisiin sosiaalityöntekijät liiemmin taivuttelematta joukolla mukaan viestintäseminaareihin?
Sosiaalityö on monipuolista työtä ihmisarvon puolesta. Yhteiskunnassa puolustajaa tarvitsevat heikot, eivät vahvat. Sosiaalityöntekijöillä olisi varmasti koskettavia ja vaikuttavia terveisiä siitä, miten ihmiset arjessaan selviytyvät ja mitä he milloinkin kokevat avuksi tarvitsevansa.
Asiantuntevia kehittämisvinkkejä kaivataan palvelujen ja toimintojen uudistamiseksi. On vakava vahinko, jos viestit eivät välity. Sosiaalityötä ei ole vara jättää mysteeriksi!
Sosiaalityötä tehdään usein kovissa työpaineissa ja muutosten myllerryksessä. Pätevistä ja pysyvistä sosiaalityöntekijöistä on monin paikoin kovasti pulaa. Sosiaalialan osaamiskeskusten selvitys tältä vuodelta kertoi, että viime aikoina joka toisessa sosiaalityön rekrytoinnissa kunnilla on ollut vaikeuksia.
Hankalimmissa työpaikoissa sosiaalityöntekijät vaihtuvat tiuhaan. Kun pitäisi ajan hengessä säästää, niin sijaisia ei välttämättä palkata poissaolojen tai rekrytointivaiheiden ajaksi. Koulutusmäärärahoja osaamisen kehittämiseksi ei ole aina riittävästi tarjolla.  
Kaikki sosiaalityö kaikkialla ei ole kriisissä, mutta paikoin se toimii melko heikolla hapella. Tästä pitäisi olla oikeus viestiä neutraalisti ilman pelkoa ikävistä seuraamuksista.  Kehittämisviestit pitäisi ottaa asiallisesti vastaan ja toimia viivyttelemättä tilanteen korjaamiseksi.
Useimmat sosiaalityöntekijät kirjoittavat työssään paljon joka tapauksessa. Virallisia asiakirjoja ei voi jättää kiireessäkään tekemättä. Sosiaalityöntekijöille pitäisi voida tarjota kohtuulliset mahdollisuudet laatia kirjaukset rauhassa sekä päivittää ja kehittää jatkuvasti viestintäosaamistaan.  Kyse on sosiaalityöntekijän asiantuntijatehtäviin liittyvästä perusoikeudesta. Digitalisointi etenee, työssä välttämättömät tekniset välineet ja viestintämahdollisuudet uudistuvat nekin.
Tiina Torpan (2014) laatima Työssään kirjoittavan opas muistuttaa, että kansalaisille selvä teksti merkitsee arjen demokratiaa: sitä, että ihminen ymmärtää lukemansa. Viestin sisältö pitäisi mielellään pystyä omaksumaan kertalukemalla.  Tämä on kannatettava tavoite myös vaikuttavassa sosiaalityössä.
Oikeus, kohtuus ja selvyys sosiaalityön viestinnässä on panostuskysymys. Päättäjillä, johdolla ja lähiesimiehillä on sekä valta että vastuu turvata työn kehittämisen voimavarat. Sosiaalityöntekijöillä on niin asiantuntijan oikeus kuin ammattilaisen eettinen velvollisuus huolehtia viestintäosaamisen käyttämisestä ja kehittämisestä.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Pikkuvasikoista palvelutuotantoon


Teija Nuutinen toimii järjestösuunnittelijana Sininauhaliitossa.


Tunnustaudun järjestöjääräksi! Jo pikkulapsesta lähtien olen kuulunut johonkin itäsuomalaiseen yhdistykseen, jossa on haluttu parantaa maailmaa, tavalla tai toisella. Muistan, miten tärkeältä tuntui 4H-yhdistyksen ”pikkuvasikka” -toiminta -70-luvulla. Maalaistalojen lapsina saimme oman kasvattivasikan vuoden ajaksi omaan kotinavettaan – en tosin muista miksi! Mutta vasikan muistan, miten se pehmeällä turvallaan imi sormeani, jota kenties kuvitteli emolehmän tissiksi.
Kyläyhdistys ja kyläkoulu kaikkien kohtaamispaikkoina
Myöhempinä vuosikymmeninä, omankin perheeni maaseudulle perustaneena, kyläyhdistys tarjosi monenlaisia osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Hankittiin kylälle katuvaloja turvaamaan lasten koulumatkaa tai järjestettiin kylän vanhuksille virkistyspäiviä kyyteineen, ruokailuineen ja kampaajapalveluineen.
Kyläkoulu toimi ”matalan kynnyksen kohtaamispaikkana”, tilana, jonne jokainen saattoi tulla semmoisenaan. Siellä tultiin kohdatuksi ja palvelluksi ihan vain sen vuoksi, että oltiin kyläläisiä. Ja itsekin sai osallistua. Kyläyhdistyksen ansiosta kyläkoulun jääkiekkokaukalossa paloivat sähkövalot, ja rantakalaillassa ja pilkkikilpailuissa jaettiin kauppojen ja yritysten lahjoittamia arpajaispalkintoja.
Oi niitä aikoja! Maailman muuttuessa myös yhdistystoiminnan on joko muututtava tai kuihduttava pois. Nyt täytyy ja nyt saa tehdä yhteistyötä muiden yhdistysten, seurakuntien, kuntien sekä monenkirjavan ”sote- ja hyte” -kentän kanssa, jotta yhä useampi pääsisi osalliseksi kohtaamisesta ja palvelluksi tulemisesta.
Ihmiskasvoista ihmisarvotyötä
Sininauhaliiton 106 jäsenyhteisöstä 15 toimii Savo-Karjalan eli Pohjois-Karjalan, Etelä-Savon ja Pohjois-Savon sekä Kainuun alueilla. Jäsenyhteisöissä on monenlaista vapaaehtoistoimintaa ja ruoka-aputyötä tai edistetään hyvinvointia luonnon, eläinten, käsillä tekemisen ja maaseutuympäristön avulla. Jossakin yhdistyksessä toimitaan lapsiperheiden, vanhusten ja maahanmuuttajien hyväksi kaupunkilähiössä. Jotkut yhdistykset tuottavat päiväkeskuspalveluja tai asumisen tukea oman kaupunkinsa tai kokonaisen maakunnan tarpeisiin.
Sininauhaliitossa edistetään jäsenyhteisöjen verkostoitumista ja kehitetään kummitoimintaa. Savo-Karjalan ja Kainuun jäsenyhteisöt tapaavat säännöllisesti ja ovat linkittyneet toisiinsa Facebookissa. Liiton kummiin voi ottaa yhteyttä esimerkiksi yhdistyksen koulutustarpeissa, avustus- ja arviointiasioissa tai sote-lakikiemuroiden selvittelyssä.
Sininauhaliiton jäsenyhteisöjen vapaaehtoiset ja ammattilaiset tekevät usein työtä kaikkein vaikeimmissa elämäntilanteissa olevien, rikkinäisten, yksinäisten, sairaiden ja syrjään jääneiden parissa. Päiväkeskuksissa ja kohtaamispaikoissa eletään yhteisöllistä arkea ja parannetaan maailmaa – tavalla tai toisella.

Blogin alkuosa on
julkaistu Sininauhaliiton verkkosivuilla 17.10.2017.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Sosiaalialan kehittäjän kengissä

Päivi Malinen työskentelee sosiaalityön erityisasiantuntijana ISOssa.


”Mitä sinä äiti teet siellä sinun töissä?”. Viikonlopun ruokapöydässä lapset usein kyselevät kaikenlaista, ja tämä kysymys tulee vastattavaksi aina silloin tällöin. Selitäpä alakouluikäisille silleen selkeästi, että minä kehitän sosiaalityötä..! Joka tapauksessa on ihan hyvä pysähtyä välillä miettimään, mitä minä teen ja miksi.
Aamulehden artikkelissa aivotutkija Katri Valokivi kysyy kaksi tärkeää työhön liittyvää kysymystä: Mikä on se ongelma, jota sinun työsi ratkaisee? Kenen ongelma se on? Sosiaalityössä kyse on aina asiakkaista ja heidän elämäntilanteistaan. Niinpä myös sosiaalityön kehittämisessä on lopulta kyse asiakkaista, eli ihmisistä ja heidän auttamisestaan.
Tämä syksy on kulunut tiiviisti hankevalmistelun parissa. Olemme suunnitelleet yhdessä Kainuun ja Etelä-Savon kumppaneiden kanssa aikuissosiaalityön kehittämishanketta ”ISO SOS – osallistuvat asiakkaat ja vaikuttavat kokeilut sosiaalityössä”. Hankkeen nimi huutaa sosiaalityön puolesta: nyt on aika tarttua toimeen rohkeasti ja kokeilla uudenlaisia tapoja tehdä sosiaalityötä!
Olen innoissani jalkautuvan sosiaalityön kehittämissuunnitelmista ja kehittäjäasiakkaista. Sosiaalityö on ollut liian pitkään virastokeskeistä ja asiantuntijakeskeistä. Toimistot voivat olla hankalasti lähestyttäviä ja ahdistavia paikkoja apua ja tukea tarvitsevalle. On aika kohdata asiakkaita heidän omassa elinpiirissään, missä ihmisten arki muutenkin pyörii.
Sosiaalityö on alun perin lähtenyt kehittymään nimenomaan ihmisten parissa tehtävästä yhdyskuntatyöstä. Sosiaalityön vahvuus on siinä, että yksilöt nähdään laajemmin osana yhteisöä ja yhteiskuntaa. Niille juurille kannattaa palata.
Asiakkaat ovat olleet sosiaalityössä paljolti erilaisten toimenpiteiden kohteena, eivät aktiivisina toimijoina. Kuitenkin ihmisellä itsellään on lähes poikkeuksetta aina se paras tieto ja ymmärrys omasta tilanteestaan. Kun tulee kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi, voi saada valtavasti voimia ja rohkeutta alkaa toimia omaa elämäntilannetta edistävällä tavalla. Yleensä ihmiset haluavat tehdä hyviä ratkaisuja, mutta aina ei ole helppoa tietää, mitä kannattaisi tai pitäisi tehdä. Tässä tarvitaan tukea ja kannustusta.
Sosiaalityössä on paljon osaamista siihen, miten ihmisen omat voimavarat valjastetaan parhaaseen käyttöön. Asiakkailla on kokemusperäistä tietoa siitä, millaiset asiat ovat auttaneet tai voisivat auttaa kussakin tilanteessa eteenpäin. Kokonaan uudenlaista yhteistyötä sosiaalityön kehittämiseksi voisi syntyä, kun yhdistetään sosiaalityön osaaminen ja asiakkaan tieto, ja otetaan asiakkaat aidosti mukaan kehittämisen kumppaneiksi.
Mitä minä siis olen tehnyt töissäni? Tässä hankevalmistelussa olen ainakin ajatellut paljon, keskustellut ihmisten kanssa, suunnitellut sisältöjä hankkeeseen, lukenut ja etsinyt tietoa suunnitelmien tueksi, kirjoittanut erilaisia tekstejä, laskenut budjetteja, järjestänyt kokouksia, huolehtinut aikataulujen pitämisestä ja innostunut yhteisestä tekemisestä. Ja nyt odotan jännityksellä, millaisen vastakaiun hakemuksemme saa. Entä mitä lapset tuumasivat vastauksen kuultuaan? Okei…!😊  

Perheiden moninaisuus ei näy tilastoissa


Samuli Neuvonen on sosiologian maisteriopiskelija Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskenteli alkusyksyn korkeakouluharjoittelijana ISOssa.

Perheet ovat keskeinen valtakunnallisen tilastoinnin kohde. Suomessa virallinen perhetilasto laaditaan väestörekisteritietojen avulla. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että perhe määritellään samassa asunnossa kirjoilla olevista henkilöistä. Perheitä luokitellaan avio- ja avopareiksi sekä yhden ja kahden vanhemman perheiksi. Tämä väestörekisteritietoihin pohjautuva tieto on tarpeellista. Se luo kuvaa erilaisista kotitalouksista. Tilastoinnissa ei kuitenkaan huomioida ihmisten subjektiivisia määritelmiä omasta perheestä.
Otan esimerkin: perheen isä ja äiti asuvat eri paikkakunnilla, ja heidän kaksi yhteistä lastaan asuvat äidin kotitaloudessa. Perheen yhteistä aikaa vietetään vuoroin äidin ja isän luona. Perheenjäsenet mieltävät itsensä yhdeksi perheeksi, johon kuuluvat kaikki neljä henkilöä. Virallisessa tilastoinnissa isä ei kuitenkaan kuulu perheeseen, sillä hän on kirjoilla eri osoitteessa kuin äiti ja lapset.
Virallisen perhetilaston taustalla vaikuttaa oletus koko väestön jakamasta yhtenäiskulttuurista ja tavoista elää perheenä. Koska tilastotietoja hyödynnetään tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa, tilastot myös osaltaan luovat ja ylläpitävät mielikuvia siitä, mitä perhe tarkoittaa.
Virallisen perhetilaston mukaan perheen keskikoko oli Suomessa vuonna 2016 yhteensä 2,76 henkilöä. Kun tarkastellaan ihmisten omia perhemääritelmiä, luku lienee suurempi. Asiaa on tutkittu esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa. Tuoreita äitejä, jotka eivät olleet lapsen syntymän aikaan naimisissa, pyydettiin listaamaan vastasyntyneen lapsen perheeseen kuuluvat henkilöt. Äitien subjektiivisten perhemääritelmien mukaan lapsen perheeseen kuului äidin ja vastasyntyneen lisäksi keskimäärin 6,9 henkilöä.
Perheen keskikoon ero virallisen tilastoinnin ja subjektiivisten määritelmien välillä on edellä mainitun selvityksen mukaan valtava. Vaikka luvut eivät ole suoraan verrannollisia keskenään, subjektiiviset määritelmät huomioiva luku kertoo, kuinka moninaisia perhesuhteita ihmisillä voi olla. Samaan perheeseen voidaan katsoa kuuluvaksi esimerkiksi isovanhempia, serkkuja, lasten kummeja sekä ystäviä. Monelle perhe tarkoittaa siis laajempaa suhteiden kokonaisuutta kuin pelkästään saman talouden jakavia henkilöitä.
Tällä hetkellä keskustelua perheistä käydään useimmiten väestörekistereihin pohjautuvan tilastotiedon valossa, mutta riittääkö se? Henkilökohtaiset perhemääritelmät huomioivan tilastoinnin avulla nähtäisiin, millaisten perhesuhteiden ympäröimänä Suomessa todella eletään.
Uudenlaisesta tiedosta voisi olla apua poliittisessa päätöksenteossa. Esimerkiksi perhepoliittisia uudistuksia suunniteltaessa on ensiarvoisen tärkeää tietää, millaisille perheille uudistuksia ollaan tekemässä. 

Lue lisää:
Avioliittoperheen tuolla puolen: Vastasyntyneiden perheet Helsingissä (pdf) 


maanantai 25. syyskuuta 2017

Eriarvoisuuden syvenevät kuilut


Anne Tuikka on ma. sosiaalityöntekijä Kainuun soten aikuissosiaalityössä Sotkamossa. Hän on myös sosiaalityön maisterivaiheen opiskelija.

Professori Marja Vaaraman haastattelu MTV 3:n kymppiuutisissa 18.9.2017 oli puhutteleva.  Vaaraman johtaman tutkimuksen mukaan väestön kahtiajakautuminen on jopa sisäinen uhka yhteiskuntarauhalle. 
Ihmisen luottamus yhteiskuntaan on heikoilla, jos se kietoutuu ulkopuolisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen ja tunteeseen, ettei ole samassa veneessä. Nyt meillä kaikilla on aika katsoa peiliin, sillä uskon ja toivon, ettei peliä ole vielä menetetty.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on jo pitkään valinnut vahva yksilökeskeisyyden ideologia, jonka seurauksena heikoimmat ovat jääneet jalkoihin. Seurauksena voi olla alamäki, jolle ei aina löydy ymmärtäjiä ja kannattelijoita. Syyllistäminen, ihmettely ja jossittelu eivät auta.
Hyvinvoinnin edistämiseksi poliittiset päättäjät tarvitsevat tietoa ongelmista ja niiden mekanismeista, jotta yhteiskunnan vähissä olevat varat tulisivat oikein ja tehokkaasti kohdennettua. Tarvitsemme tutkimustietoa, jotta saisimme aikaan vaikuttavuutta.
Suomeen ollaan juuri perustamassa uutta taloustieteen huippuyksikköä, joka on varmasti tarpeen. Koska nyt Vaaraman tutkimusryhmän mukaan sisäinen rauha on uhattuna, tulisi resursoida vahvasti myös yhteiskuntatieteeseen. Voisiko vastauksia hakea talous- ja yhteiskuntatieteen monialaisena yhteistyönä?
Vaarama tuokin esille yksilö- ja rakennetason tutkimustarpeen. Vaaraman tutkimusryhmän tulokset osoittivat, että on puututtava myös taustalla oleviin sosiaalisin ongelmiin sekä niitä tuottaviin ja ylläpitäviin tekijöihin.
Osallistava terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen -hanke PROMEQ lähtee hakemaan terveyserojen taustamekanismien ja syy-seuraussuhteiden parempaa tuntemusta. Yhtenä työmuotona käytetään sosiaalista markkinointia. Tavoitteena on saada parempaa ymmärrystä niiden ihmisten elämästä, joita terveyserot eniten koskettavat.
Yhteisen eetoksen eteen on tehtävä pitkäjänteistä työtä, jotta voisimme puhua hyvinvoivasta yhteiskunnasta. Ellemme kohtaa tätä ongelmaa, voidaan sanoa, että ”sitä saa mitä tilaa”. Näin emme halua tapahtuvan, sillä hyvinvointiyhteiskunnan edellytys on, että sen kaikilla jäsenillä on hyvä olla.
Tutkimustyön lisäksi tarvitsemme vahvaan kumppanuuteen pohjautuvaa, monialaista yhteistyötä. Läpikulkevana teemana ovat eettisyys ja ajatus siitä, että ”Me kaikki olemme yhtä arvokkaita”.  Ratkaisua kannattaa lähteä etsimään sosiaalisesta ja yhteisöllisyydestä, jossa Richard Sennettiä lainaten toinen toisemme kunnioittaminen toimii siltana eriarvoisuuden kuilun ylittämiseksi.

Lue lisää: Marja Vaarama: Hyvinvoinnin jaterveyden eriarvo on ratkaisuaan odottava sosiaalinen ongelma.

Monialainen yhteistyö on voimaa Etelä-Savon väkivaltatyössä


Olli Humalamäki työskentelee LAPE-hankekoordinaattorina Etelä-Savossa.


Etelä-Savon väkivaltatyö on tullut aikuisen ikään. Tarina alkaa 1990-luvulta. Silloin väkivallan kokijoita työssään kohdanneet viranomaiset alkoivat yhdessä miettiä, miten väkivaltatyötä voisi kehittää. Viola - väkivallasta vapaaksi ry perustettiin vuonna 1999 Mikkelissä. Yhdistys on siitä lähtien ollut maakunnan lähisuhdeväkivaltatyön kivijalka.
Myöhemmin vuonna 2014 alettiin muotoilla kattavan lähisuhdeväkivaltatyön mallia. Kehittämistyöhön osallistuivat niin julkisen sektorin toimijat kuin järjestötkin. Ytimenä toimi Viola ry yhdessä Mikkelin seudun sosiaali- ja terveystoimen, Savonlinnan kaupungin ja Pieksämäen kaupungin kanssa. Mukana oli myös kattava verkosto potilas- ja vammaisjärjestöjä, jotta jo alusta alkaen saatiin erityisryhmien kokema väkivalta ja sen erityispiirteet huomioitua rakenteissa. Sosiaali- ja terveysministeriöltä ja silloiselta Raha-automaattiyhdistykseltä saatiin rahoitusta kehittämiseen.
Lähisuhdeväkivallan kokija ja hänen tarinansa ovat kaiken kehittämisen perusta ja lähtökohta.  Järjestökentän kautta kokijoiden osaaminen ja elämäntarinat tulevat osaksi yhteistä työtä. Julkisen sektorin ammattilaiset puolestaan rakentavat alustan, joka mahdollistaa tehokkaan työskentelyn kokijoiden, tekijöiden ja heidän lastensa auttamiseksi.
Ja kaikkein tärkeintä on, että olemme luoneet työn tekemiselle sekä rakenteet että kanavan, jolla erityinen osaaminen ja ymmärrys lähisuhdeväkivallasta ilmiönä saadaan kaikkien toimijoiden käyttöön. Olennaista on kumppanuus. Kaikki tehdään yhdessä, kukaan ei määrittele toisen sisältöjä tai vastuuta. Näin tasa-arvoinen ja osallistava kumppanuus syntyy koko verkoston kesken. Hallinnossa otetaan käyttöön yhteensovittavan johtamisen periaatteet ja vastuuta työstä ja sen kehittämisestä jaetaan kaikille toimijoille, myös kokijoille.
Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiselle rakenteet mahdollistavat osallistumisen merkitykselliseen lähisuhdeväkivaltatyöhön. Hän pääsee osalliseksi kehittämisestä, joka tuottaa työkaluja ja rohkeutta kohdata hankaliakin asioita. Esimiehen tuki antaa työntekijälle varmuuden, että saan olla läsnä, saan toimia. Ilmiönä lähisuhdeväkivalta leikkaa kaikki hallintosektorit, joten kukaan ei enää voi sanoa: ”ei kuulu minulle”.
Yhteisen kehittämistyön tuloksena Etelä-Savossa lähisuhdeväkivaltatyöstä on tullut ”ilmiö”, joka vetää puoleensa yhä uusia osaajia. Alueen työterveyshuollot ja ensihoito ovat viimeisimpänä lähteneet mukaan kantamaan vastuuta. Lähisuhdeväkivaltaan erikostuneita työntekijöitä on jo lähelle 200. Lisäksi peruskoulutuksen väkivaltatyöhön on saanut noin 2 000 ammattilaista. Kansalaisjärjestöt tuottavat erityisryhmien näkökulmaa kokonaisuuteen ja ovat kiinteästi mukana lähisuhdeväkivallan vastaisessa verkostossa.  
Lähisuhdeväkivallan ehkäisyssä olemme vielä alussa. Toivomme, että pyörimään lähtenyt lumipallo pysyy liikkeessä ja laajenee Etelä-Savosta koko Suomeen. Ja se lumipallo kasvaa niin suureksi, ettei sitä voi enää pysäyttää.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Etumatkaa kurotaan - vauhti kiihtyy!

Susanna Rautio (vas.) työskentelee Kansa-koulu-hankkeen aluekoordinaattorina ISO-alueella ja Päivi Röppänen erityisasiantuntijana Istekki Oy:n Sote-palvelut -yksikössä.

 
Sosiaalihuollon tiedonhallinta on tunnetusti jäänyt jälkeen terveydenhuollosta. Etumatkaa kurotaan kuitenkin kiinni hyvää vauhtia. Sosiaalihuollon Kanta-palveluihin valmistaudutaan eri puolilla valtakuntaa ihan rytinällä.
Konkreettisena osoituksena ovat Kansa-koulu-hankkeen kirjaamisvalmennuksen suorittaneet reilut 1 000 sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöä. Heidän kauttaan kirjaamisosaaminen leviää heidän omiin organisaatioihinsa.
Tänä syksynä ISO-alueella aloitettiin valmennuksen toinen vaihe. Valmennuksiin on ilmoittautunut liki 170 osallistujaa. Kiinnostus kirjaamiseen ja sen kehittämiseen on selvästi herännyt. Esimerkiksi hyvän dokumentoinnin periaatteiden opettelu on koettu tärkeänä. Valmennettavat pohtivat ennakkotehtävissään muun muassa, mitä ovat hyvän dokumentoinnin tunnusmerkit.
Yhtenäisten kirjaamiskäytäntöjen ja asiakasasiakirjarakenteiden odotetaan helpottavan kirjaamista ja hyödyttävän kaikkia osapuolia. Lisäksi sähköisen asioinnin erilaiset ratkaisut ja teknologian hyödyntäminen mahdollistavat uudenlaisia tapoja kirjata ja osallistaa myös asiakasta. Esimerkiksi kotihoidossa mobiilikirjaamista on jo otettu käyttöön.
Toisen vaiheen kirjaamisvalmennuksissa käsitellään kirjaamista sosiaali- ja terveydenhuollon rajapinnalla. Rajapinnassa tehdään monialaista yhteistyötä: eri toimijat työskentelevät yhdessä asiakkaan parhaaksi määrittelemällä yhdessä asiakkaidensa asiakkuuteen liittyviä tehtäviä, tehtäväjakoa sekä vastuualueita. Sosiaali- ja terveydenhuollon integraation myötä rajapintatyöskentely lisääntyy. Tämä kokonaisuus onkin herättänyt paikoin paljon kysymyksiä.
Miksi on tärkeää tarttua kirjaamisosaamisen kehittämiseen? Jatkossa myös sosiaalihuollon kirjaukset tulevat asiakkaan luettaviksi Kanta-palveluihin, jolloin asiakkaat saavat entistä ajantasaisemmin omia asiakastietojaan luettaviksi. Niinpä on tärkeää, että kirjoitettaessa ajatellaan asiakas tekstin lukijaksi. Miten itse haluaisit itsestäsi kirjoitettavan?
Kanta-palveluiden käyttöönoton edellytyksenä on sosiaalihuollon henkilöstön kouluttaminen asiakasasiakirjalain mukaiseen toimintaan ja määrämuotoiseen kirjaamiseen siirtyminen. Kirjaamisen ohella koko sote-tiedonhallinta on muutoksessa. Kirjaamisvalmentajat ovat tulevina kirjaamisosaamisen kehittäjinä eturintamassa tässä muutoksessa. Olisikin tärkeää, että kirjaamisvalmentajista koostuvat verkostot olisivat mukana myös sote- ja maakuntauudistuksessa, pitämässä sosiaalihuollon puolia!

Katso tästä Kansa-koulu-hankkeen aluekiertueilla esitettjä kysymyksiä ja niiden vastauksia.